Kirjavana mustavalkoisessa maailmassa

Istun Turun yliopiston tutkimuksen etiikan luennolla. Salin etuosassa luennoitsija kertoo, että on tärkeä muistaa asemoida itsensä suhteessa tutkittavaan asiaan. Valkoisena tutkijana on tärkeää muistaa omat etuoikeutensa, hän korostaa. 

Vaivaannun istuimellani, vaikka aihe onkin tärkeä. Huoneen ainoana ruskeana jään kuitenkin kyseisestä näkökulmasta täysin ulkopuolelle. 

Sen sijaan silloin, kun opettajat puhuvat ruskeiden ihmisten representaatiosta tai  ruskeudesta, he kohdistavat usein katseensa minuun. Kuin odottaen hyväksyvää nyökkäystä, jota en kuitenkaan suostu antamaan. En tiedä huomaavatko he itse tekevänsä niin. Joka tapauksessa, ele muistuttaa minua joka kerta siitä, etten ole kuten muut. 

Olen afrosuomalainen, queer, latino-nainen ja kroonisesti sairas. Elän Suomessa, mutta laaja sukuni ulottuu Dominikaaniseen tasavaltaan ja New Yorkiin asti. Suomessa elämääni, myös yliopisto-opintoja, määrittää valkonormatiivisuus, eli oletus valkoisuudesta. 

Yliopistot maalaavat itsestään kuvaa moninaisina ympäristöinä, joissa mainoskuvien ja - videoiden eri etnisyyksiä edustavat henkilöt nauravat yhdessä. Minun todellisuuteni Suomessa  näyttää kuitenkin hyvin erilaiselta. Vaikka ympärilläni olisikin paljon liittolaisia, jotka  puolustavat pahan tilanteen tullessa, on yliopistossa ruskeana kovin yksinäistä . Fuksivuotena eräs  valkoinen opettajani sanoi luentosalissa n-sanan silmiään räpäyttämättä. Luennon päätyttyä menin ystävällisesti keskustelemaan asiasta opettajan kanssa, mutta hän osasi vain puolustella omaa rasistista käytöstään sanomalla “kyllä esimerkkejä saa käyttää”. Ilokseni sain yllättyä, etten ollut yksin, vaan pari valkoista kanssaopiskelijaani olivat astuneet keskusteluun mukaan. Minun ei tarvinnut puolustaa itseäni ja argumenttiani yksin.   Tämän tapahtuman jälkeen tiesin, että jos jossain viihtyisin ilman muita ruskeita ihmisiä ympärilläni, se olisi tässä oppiaineessa, mediatutkimuksessa, näiden ihmisten kanssa.  

Kolme vuotta tapahtuman jälkeen voin todeta, etten ollut väärässä. Kanssaopiskelijoideni  keskuudessa uppoan kuplaan, jossa ihonvärini ja siihen liitetyt mielikuvat ei ole ensimmäinen tai ainoa asia, jonka ihmiset minussa näkevät. Saan toteuttaa itseäni  monipuolisemmin. Saan myös olla näkyvästi lesbo, kroonisesti sairas ja nainen. Koko Hubaraa lainatakseni, yliopistossa voin välillä ”unohtaa olevani ruskea”. 

Opiskelijoista poiketen yliopiston henkilökunta kamppailee edelleen moninaisuuden kanssa. Opettajien käytöksestä välittyy liian usein oletus opiskelijoiden samanlaisuudesta. 

–

Tummat piirteet ja kiharat hiukset paljastavat uusille ihmisille heti tärkeimmän ominaisuuteni: olen ruskea. Ja kun minut kohdataan ruskeana ihmisenä, tuntuu, että samalla minusta riisutaan pois kaikki muu. En ole enää nainen, queer, sairas,  tai latino. Millään näistä ei tunnu olevan merkitystä, sillä yhteiskunnalla ja kulttuurilla on olemassa niin selkeä toimintamalli sille, miten ruskeaa ihmistä tulee kohdella. Jotta voisin ansaita luottamuksen ympärilläni olevilta ihmisiltä, minun täytyisi alistua noudattamaan tätä toimintamallia. 

Joskus teen juuri niin. Asetun huomaamattani rooleihin, jotka noudattavat toisten ihmisten ennakkoluuloja. Joskus minusta tuntuu, että minun on valittava, mitä vähemmistöryhmää missäkin tilanteessa edustan. 

Ruskeus on samaan aikaan erityisen näkyvää (englanniksi hypervisible) ja näkymätöntä. Suomessa ei ole suotavaa korostaa sitä, jos omaa kirjavan taustan, tai jos arki poikkeaa kantasuomalaisen ihmisen arjesta. Usein pelkkä olemassaoloni tuntuu olevan liian äänekästä ja tilaa vievää. 

Ymmärrän, että erilaisissa tilanteissa on erilaiset käyttäytymiskoodit. Mutta minä en ole mikään valtion virkamies, vaan opiskelija, elokuvanörtti ja aktivisti. Arkeni pitäisi saada näyttää ja kuulostaa juuri sellaiselta kulttuurien sekamelskalta, jonka kodikseni tunnistan. En haluaisi kuulla kommentteja tai nähdä silmien pyöräytyksiä, kun ilmaisen itseäni rehellisen aidosti ja iloitsen näyttävästi. 

–

Pidän elämästäni kovin paljon. Siihen mahtuu rakkaita ihmisiä, ystäviä ja perhettä. Saan  harjoittaa käsityöharrastuksiani vapaasti ja ilmaista intohimoani elokuvia kohtaan niin  antoisasti kuin tahdon. Mediatutkimus on osoittautunut unelmieni opinnoiksi. Olen monella tapaa etuoikeutettu ja onnekas.  

Ennakkoluulot ja negatiiviset stereotypiat varjostavat kuitenkin elämääni ruskeana naisena Suomessa. Koen olevani aivan kuten moni muukin, oma monipuolinen itseni. Elämääni kuuluu tavallisia iloja ja suruja. Myös minua ärsyttää se, että sukat kastuu. Myös minä nautin kesäloman viettämisestä mökillä. Elämääni kuitenkin kuuluu kaiken lisäksi myös parhaiden keittobaananien metsästämistä ja sunnuntaiaamuisia bachata-tanssahteluja keittiössä. Minun on helppo nähdä moninaisuus ja ihmisten erilaisuus rikkautena. Miksi se on yhteiskunnassa edelleen niin vaikeaa? 

Olen syntynyt Suomessa, mutta siitä huolimatta koen aika-ajoin, että minut  jätetään ulkopuolelle suomalaisessa yhteiskunnassa. Elän monen eri kulttuurin risteymässä, joista yksi on suomalainen kulttuuri. Myös muiden monikulttuuristen  suomalaisten ympäröimänä koen ajoittain, etten voi olla oma itseni. Mietin, olenko tarpeeksi afro kutsuessani itseäni afrosuomalaiseksi. Olenko tarpeeksi suomalainen, jos en sovi perisuomalaiseen kuvastoon ulkonäköni tai käytökseni perusteella? Entä olenko tarpeeksi  latino, jos en puhu espanjaa yhtä hyvin kuin puhun ja kirjoitan suomea? Haluaisin olla varma omasta identiteetistäni, enkä jatkuvasti ulkopuolisten määritelmien johdateltavana. 

Kun vierailen sukulaisteni luona New Yorkissa, minulla on kotoisa olo. New Yorkissa tuntuu, että ruskeutta on lupa harjoittaa kirjavammin ja vapaammin. Ruskeus vaikuttaa olevan toissijaista, sillä newyorkilaisuus on ensimmäinen identiteetti, jonka kautta ihmisiä  arvioidaan. New Yorkissa on lukemattomia kirjoittamattomia sääntöjä, joiden perusteella newyorkilaisuutta arvostellaan. Metroasemalla on seistävä tietyssä kohdassa, tie ylitetään valoista välittämättä eikä toisia katsota koskaan silmiin. Sillä ei ole väliä mistä olet kotoisin, minkä näköinen olet tai varsinkaan minkä värinen olet. 

Dominikaanisessa tasavallassa minun on laitettava osa itsestäni takaisin kaappiin, sillä queerius on siellä laitonta.  Julkiset hellyydenosoitukset voivat osoittautua vaarallisiksi sekä  henkisen että fyysisen väkivallan uhan vuoksi. Dominikaanisessa tasavallassa olen ensisijaisesti nainen,  sillä ihoni on tarpeeksi vaalea. Dominikaanisessa tasavallassa ”eurooppalaisia” piirteitä ihannoidaan. Toisin sanoen vaaleaa ihoa ja pehmeää, tuuheaa tukkaa. Jos siis olisin musta, en olisi Dominikaanisessakaan enää ensisijaisesti nainen, vaan ainoastaan musta. Minua ei siis luokitella ulkoisten piirteideni perusteella ensin ruskeaksi kuten Suomessa, vaan niiden ominaisuuksien perusteella, jotka voidaan tunnistaa naisen merkiksi. 

En kuitenkaan koskaan kyseenalaista omaa queer-identiteettiäni. Siitäkin huolimatta, että minun täytyy se välillä piilottaa minulle rakkaissa paikoissa. Queer-maailmassa on ollut omalla kohdallani paljon vähemmän odotuksia tai paineita. Ainakin siltä se on koko pienen queer-elämäni ajan tuntunut. Ehkä asetun ulkonäköni ja käytökseni perusteella johonkin lesbostereotypiaan, jossa etnisyydellä ei ole merkitystä. Tai sitten en ole ollut ulkona kaapista “tarpeeksi” kauaa. Ruskea olen ollut koko elämäni. Sen sijaan etnisiä ja kansallisia taustojani kyseenalaistan usein, sillä epäilen jatkuvasti sitä, täytänkö esimerkiksi suomalaisuuden tai dominikaanilaisuuden kriteerit. Risteymässä eläminen on tarkoittanut minulle aina sitä, että identiteettini on ollut muuttuva ja siksi epävakaa. Rakastan asua Suomessa, erityisesti Turussa, mutta identiteettini kaipaa kipeästi New York -minääni. Usein mietin, millaista siellä olisi opiskella ja elää, sillä risteymässä eläminen on siellä perustila, ei epävakaa. New York -minäni osaa navigoida risteymän eri haaroissa sulavasti, sallivasti ja iloisesti.

–

Opiskelin lukion jälkeen vuoden Iso-Britanniassa.  En muista joutuneeni siellä syrjiviin tai toiseuttaviin tilanteisiin. Canterburyssa kanssaopiskelijoilla todella oli yliopistokatalogin mukaisesti erilaiset taustat. Sain paljon ystäviä ympäri maailmaa, ja näimme toisemme juuri sellaisina kuin olimme. Sallimme toisillemme myös erilaisuuden. Olimme yhdessä täysin uudenlaisessa tilanteessa, aloitimme yliopiston ja asuimme ensimmäistä kertaa poissa perheidemme luota. Yliopistoympäristö tuntui myös näkevän meidät niin. Minun on kuitenkin myönnettävä, että tästä on jo kahdeksan vuotta aikaa. Voi siis olla, että aivoni suojelevat minua joltain ikävältä. 

Koska olen itse niin monen asian risteymässä, minun on helpompi nähdä maailmassa ne toimintamallit, jotka pakottavat ihmiset lokeroihin. Risteymäkohdissa eläminen tuntuu välillä siltä, kuin eläisi kirjavana mustavalkoisessa maailmassa. Ei ole olemassa omaa ruutua, johon astua. Muiden minulle asettamat paikat eivät sovi. 

Minun – ja kaltaisteni ihmisten – tulee keksiä uusi pelilauta, jossa on muitakin kuvioita kuin ruutuja, muitakin värejä kuin musta ja valkoinen. Tämä tarkoittaa, että kun kohtaan lokerointia, yritän parhaani mukaan olla taipumatta valmiisiin kaavoihin. En halua, että minua tai maailmaani määrittää toisten ihmisten viha ja ennakkoluulot. Sen sijaan haluan aktiivisesti kitkeä sen kaiken ympäriltäni pois.  

Olen itse löytänyt ja osittain rakentanut ympäristöni enemmän sellaiseksi, jossa voin olla kokonaisena. Toivon, että esimerkiksi opettajani yliopistossa olisivat jatkossa tietoisempia sanomisistaan, koska olen haastanut heitä vanhoista ajatusmalleista. Voin vain toivoa, että se kantaisi myös luentosalin ulkopuolelle ja säilyisi senkin jälkeen, kun minä sieltä poistun.