Rakas ystäväni,
Meistä puhutaan jälleen. Se ei tietenkään ole uutta, koska olemme jatkuvasti yhteiskunnan ajankohtaisempia puheenaiheita, mutta viime viikkojen keskustelun raivokas volyymi on aiheuttanut minussa senkaltaista ahdistuneisuutta, jota en ole aiemmin kokenut. En edes sinä syksynä, jolloin joistain meistä puhuttiin katastrofisina luonnonilmiöinä.
Minua pelottaa, kuten sinua ja monia muita meistä. Mutta ennen kuin voimme puhua siitä, ennen kuin voimme purkaa sitä vihaa meitä kohtaan, ennen kuin voimme aloittaa keskustelun rasismista, joka velloo syvässä suomalaisissa rakenteissa, meidän pitää sanoittaa tunteemme julmista ja hirvittävistä tapahtumista, joita on tullut esiin niin Oulussa kuin Helsingissä.
Meiltä odotetaan toistuvasti todisteita uskollisuudesta suomalaisille arvoille. Jos kertoisin mieltäni piinaavasta pelostani, joka on ollut viime viikkojen keskustelujen seurausta, ilman, että tuomitsen suorasanaisesti lapsiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan, minut leimattaisiin tahdittomaksi hirviöksi, joka haluaa siirtää painopisteen muualle ja väheksyy väkivallan kohteiden kokemuksia.
Seksuaalinen väkivalta on väärin. Minä tuomitsen kaiken seksuaalisen väkivallan ja hyväksikäytön, enkä millään puolusta Oulun tai Helsingin tapausten tekijöitä. Valehtelisin, jos väittäisin, etten toivoisi heille tapahtuvan jotain äärettömän pahaa. Sitä samaa minä toivon elokuvissakin niille pahiksille, jotka satuttavat ja käyttävät väkivaltaa. Haluan, että paha saa palkkansa. Petyn, ellei jotain yhtä riipivää tapahdu pahikselle ja tai elokuva jättää lopun juuri sen verran avoimeksi, että katsoja itse päättäköön mitä hänelle käy. Se ei tyydytä minun kostonhimoani, joka elää kaikissa meissä.
Mutta tämä ei ole elokuva tai ainakaan minä en ole siitä tietoinen. Elämme (ainakin vielä) todellisuudessa, jossa jokaiselle ihmiselle kuuluvat ihmisoikeudet ja me emme voi langettaa kuolemantuomiota tai lähettää ihmisiä maahan, joka olisi sama asia kuin kuolemantuomio. Vaikka kuinka vihaisia olisimme ja kuinka janoaisimme sitä kostoa, kenenkään ihmisoikeuksia ei voi riistää. Vääryyden korjaaminen toisella vääryydellä ei tee kenestäkään sankaria.
En tiedä, kuinka kauan tämä todellisuus tulee kestämään. Jo pitkään on ollut puhetta perustuslakifundamentalismista ja tahtoa muuttaa ihmisoikeussopimuksien tulkintoja tai itse sopimusten sisältöä on kova ja kovenemassa päin. Jos se onnistuu, siitäkin varmaan tulevaisuudessa syyttämään meitä. Koska juuri mehän emme välitä ihmisoikeuksista.
Mutta ystäväni, kuten sanoin, minä tuomitsen kaikenlaisen seksuaalisen väkivallan. Olen pahoillani, että seksuaalisen väkivallan kohteet ovat joutuneet kokemaan sen kaiken, jota en edes pysty kuvittelemaan ja saatikka edes sanoittamaan. Mediassa raportoidut tapaukset ovat saaneet minut voimaan pahoin, kuten aina. Mutta minun ei tarvitse kertoa sinulle siitä sen enempää. Sinä tiedät seksuaalisen ja sukupuolittuneen väkivallan historian Suomessa. Mutta minun oli vain sanottava tämä, koska me emme voi puhua tapauksia seuranneesta keskustelusta pyytämättä ensin anteeksi.
***
Sain viime viikolla ilmoituksen, että minulle oli saapunut Postiin lähetys Toijalasta ja se pitäisi noutaa. Olin hämmentynyt ja kysyin puolisoltani, jos hän oli tilannut jotain, vaikka hän ei koskaan tilaa netistä mitään. Kumpikaan meistä ei odottanut pakettia Toijalasta. En tuntenut sieltä ketään.
Ja sillä hetkellä se pelko, joka on piinannut mieltäni siitä lähtien kun kohtasin vihapuhetta ensimmäistä kertaa, valtasi koko kehoni, täytti keuhkoni ja lamaannutti raajani. Tajusin, etten ollut missään vaiheessa salannut henkilötietojani. Äkillinen hengenahdistus sumensi ajatuksiani ja kaiken maailman kauhukuvat vaelsivat mielessäni. Joku oli vihdoin saanut tarpeeksi siitä, että Nitin Sood kirjoitti Twitterissä rasismista ja halusi lähettää yllätyksen, kenties pernaruttoa tai muuta yhtä viatonta.
Olen ehkä katsonut liikaa elokuvia, myönnän. Mutta keskustelu meistä on kiihtynyt. Monien poliitikkojen esittämät ratkaisut seksuaalisen väkivaltaan liittyvät ratkaisut tavalla tai toisella meihin. Media toistaa tätä kerrontaa, jossa seksuaalinen väkivalta on liitetty suurimmaksi osaksi meihin.
Se ei ole uutta. Viime syksynä eräs ministerimme sanoi, että lähisuhdeväkivallan kokeneiden pelottavan korkea määrä johtuu meidänkaltaisista perheistä, joissa tasa-arvon tila ei ole yhtä hyvä kuin (valkoisissa) suomalaisperheissä. Naisten sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puutteellisuus johtuu monien mielestä meistä. Se on juuri meidän vika, että translakia ei ole uudistettu ihmisoikeusperustaisemmaksi tai lähisuhdeväkivalta on edelleen soviteltavissa. Meistähän se johtui, että Suomi oli viimeinen Pohjoismaa, jossa tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan.
Se, että meitä ruskeita ja mustia ihmisiä syytetään kaikesta pahasta Suomessa, ei tosiaan ole mitään uutta. Mutta keskustelu Oulusta on erilainen. Siinä luodaan rohkeammin sellaista narratiivia, jossa me olemme pahiksia ja kaikki paha juontaa meidän kulttuureihin ja ihonväriin. Sitä toistetaan uudelleen ja uudelleen, jopa osa meistä osallistuu toiseuttavan kerronnan kehittämiseen ja ylläpitämiseen, jolloin siitä tulee entistä vakuuttavampi. Me olemme paha, joka saa palkkansa ennen pitkää ja minua pelottaa, mitä meille tehdään.
***
Meistä ei ole kuulemma koskaan aiemmin puhuttu, jonka takia Suomi maksaa nyt kallista laskua sinisilmäisyydestään. Vasta Oulun tapaukset ovat herättäneet keskustelua maahanmuutosta. Ei ollut aikaisemmin mitään Immosen unelmia, jossa meidät pyyhittäisiin pois ja missään vaiheessa hallitukseen ei otettu perussuomalaisia, joiden politiikka pitkältä määrää maahanmuutto. Me ruskeat ja mustat ihmiset olemme saaneet olleet rauhassa kaiken tämä ajan ennen kuin Oulu tapahtui.
Rakas ystäväni, minua on jo pitkään ahdistanut viime vuosien keskustelu meistä. Me olemme olleet vaaliteema kerta toisensa jälkeen. Emme koskaan aktiivisina tekijöinä, vaan keskustelujen ja poliittisen toimenpiteiden kohteena. Maahanmuutosta, kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoista puhutaan ja väitellään intohimoisesti, mutta kukaan ei puhu vaaleissa rasismista ja siitä, mitä kaikkea me joudumme kokemaan Suomessa, joka on myös meidän kotimme. Harvoin sitä koskaan edes kuule sanaa rasismi maahanmuuttokeskustelun yhteydessä.
Minua ahdistaa, rakas ystäväni. Olin pitkään halunnut kirjoittaa sinulle tämän kirjeen ja kertoa, etten ole koskaan ollut näin peloissani, sillä yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut entistä kovemmaksi meitä kohtaan. Yhä useammalla ihmisellä on rohkeutta puhua avoimesti siitä, että meidät pitäisi poistaa omasta kotimaastamme. Rasistinen kieli on normalisoitunut vuosien varrella ja osa jokapäiväistä politiikkaa, joka ei ole kenenkään yksinoikeus.
Tiedän, että sinä tunnet samoin ja minua surettaa, etten uskaltanut kirjoittaa aiemmin. Mutta jopa seesteisinä aikoina, jolloin toimme esille kokemamme vääryydet ja rasismin ja häirinnän, meitä vastaan hyökättiin ja pyrittiin järjestelmällisesti vaientamaan. Jos se ei ole vihapuhetta, kohtaamme väheksyntää ja meitä kutsutaan mielensäpahoittajiksi, jotka jaksavat valittaa ihan kaikesta. Ja osa jää katsomaan hiljaa sivusta, kun meidän ihmisarvoa kyseenalaistetaan.
Me emme ole koskaan eläneet aikaa, joka olisi ollut turvallinen meille. Ja tänään meillä on turvattomampi olo kuin koskaan aiemmin. Kun on hiljaa, ei tee olemassaoloaan tunnetuksi ja juuri sitä halusin – olla näkymätön, jotta kukaan ei voisi kohdistaa vihaansa minuun. Se kaikki paha maailmassa on meidän vikamme.
Me rakennamme Suomea yhtä lailla kuin muut, mutta meiltä vaaditaan enemmän. Jokaista liikettämme vahditaan ja jos yksi meistä tekee virheen, niin me kaikki muutkin saamme kuulla kunniamme. Vaikka kuinka kertoisimme unelmistamme tulla lääkäreiksi ja asianajajiksi, meitä opetetaan olemaan realistisempia ja ohjataan opintoihin, jotka eivät vaadi akateemisia taitoja. Meiltä vaaditaan uskollisuuden vakuuttamista Suomen perustuslaille, mutta samanaikaisesti selvitetään mahdollisuutta muuttaa ihmisoikeussopimuksien tulkintoja, jotta meitä ei tarvitsisi enää sietää.
Äänellämme ei ole väliä omassa tarinassamme, koska sitä kirjoitetaan puolestamme. Vaikka joskus kirjoittaisimme oman version elämästämme, sitä ei luettaisi. Aina on olemassa valkoinen ihminen, joka osaa kertoa meidän tarinaamme paremmin kuin me itse.
***
Talonyhtiöön hankittiin vuodenvaiheessa Telian laajakaista, jonka takia he lähettivät modeemin pakettina kotiosoitteeseen. Pienen selvitystyön jälkeen sainkin selville, että Telia lähettää tuotteitaan Toijalasta. Ahdistuneisuuteni tästä tilanteesta hälveni hiljalleen, jättäen kuitenkin jälkensä kehoni uumeniin. Jotakuta varmasti naurattaisi, kun kuulisi tästä. Mutta harva ihminen joutuu loppujen lopuksi jatkuvasti puolustamaan olemassaoloaan ja ihmisyyttään ja samalla pelkäämään mitä siitä seuraa, kun haluaa itselleen vain ne samat oikeudet ja kunnioituksen kuin muillakin.
Rakas ystäväni, tiedän sinulla olleen samanlaisia tunteita viime viikkoina ja haluan toivottaa sinulle voimaa ja energiaa sen kaiken paskan ja vihapuheen ja rasismin läpikäymiseksi. Sinä olet arvokas ja merkityksellinen ihminen, jonka ei pitäisi kaiken aikaa huolehtia omasta turvallisuudestaan. Sinulla on oikeus tuntea kaikkia niitä tunteita, joita viime viikkojen keskustelut ja siihen liittyvä rasismi on sinussa herättänyt. Se kaikki pettymys, se kaikki pelko, se viha ja turhautuminen, se huoli itsestäsi ja läheisistäsi, ne kaikki tunteet ovat valideja. Niitä ei tarvitse hävetä, eivätkä ne millään väheksy seksuaaliväkivallan selviytyjien kokemuksia.
Lopuksi haluan sanoa sinulle rakas ystäväni, että meillä on oikeus ottaa taukoa kaikesta siitä, mitä ympärillämme tapahtuu ja keskittyä vain ja ainoastaan itseemme. Taistelu olemassaolomme puolesta ei pääty tappioon, vaikka päättäisit siirtyä hetkeksi sivuun ja keskittyä omaan hyvinvointiisi. Se on vaikeata, mutta lepo voimaanuttaa, kirkastaa ajatuksia ja antaa toivoa paremmasta sekä yhdenvertaisesta Suomesta.
Minä otin sitä aikaa itselleni näiden keskustelujen aikana ja se on antanut minulle voimaa. Kiitos sinulle ja kaikille muille ystävilleni, jotka ovat jaksaneet taistelleet oikeuksiemme puolesta kaiken tämän ajan. Ilman teitä, en olisi voinut siirtyä sivulle ja ottaa aikaa itselleni.
Pelkään edelleen ja rasistisempi ilmapiiri ahdistaa vieläkin, mutta minulla on taas rohkeutta unelmoida tulevaisuudesta, jossa sinun ja minun ei tarvitse enää puolustaa ihmisyyttämme. Yhdessä teemme siitä totta, mutta sen eteen meidän ei ole vain taisteltava. Meidän on myös levättävä ja antaa ystäviemme puolustaa olemassaoloamme meidän puolesta.
Sinun ystäväsi,
Nitin