Christchurchin tapahtumat eivät yllättäneet

Viime viikon perjantaina klo 13:30 mies tervehti vierailijaa ystävällisesti Uuden-Seelannin Christchurchin moskeijan ovella. Tervehdyksen sijaan kävijä alkoi päättömästi ampumaan perjantai-rukoukseen osallistuneita ihmisiä: miehiä, naisia, teinejä, lapsia. Näin uutiset ja purskahdin itkuun työpöydän äärellä. Työkaveri halasi ja lohdutti. Uuteen-Seelantiin on 16 893 kilometriä, mutta tuntuu kuin se olisi tapahtunut aivan vieressä.

Päivää ennen Christchurchin iskua helsinkiläisen moskeijaan seinään, jossa vierailen säännöllisesti, oli tuhrittu “Fuck Islam”. Perjantaiaamuna, kun isku tapahtui, oltiin seinään taas kirjoitettu “Rapers”. “Islam vittuun” luki tyttäreni tarhan vieressä. “Vaihda sun tiedot salaiseksi”, aneli äiti, “pyydän sua”.

Christchurchin tapahtumat järkyttivät, mutta ne eivät yllättäneet. Tätä osattiin odottaa. Se vain nyt sattui tapahtumaan Uudessa-Seelannissa. Vuosia jatkunut vihapuhe sosiaalisessa mediassa, uutisten lööpeissä sekä poliitikkojen puheissa kulminoitui raa’aksi teoksi. Emmekö ymmärrä, että sanoilla on merkitystä?

Olen kohdannut rasismia jo lapsesta saakka. “Mitä mieltä olet Saudi-Arabian teloituksista?”, kysyi maikkarin tv-juontaja minulta kun olin vain 16-vuotias. “Mikset sä saatana voi mennä takas kotimaahas?” raivosi mies ennenkuin räkäisi naamaani koulupäivän päätyttyä. “Emmä kehtaa kävellä sun kanssa kadulla.”, ilmaisi aikuinen sukulaiseni sinä kesänä kun olin 10-vuotiaana päättänyt aloittaa hijabin käytön.

Selailen Uuden-Seelannin uhrien nimilistaa. Farid Ahmedin vaimo kuoli hänen syliinsä suojellessaan miestään ampujalta. “Olen antanut hänelle [tekijälle] jo anteeksi”, sanoo Farid. Kuulostaa uskomattomalta, mutta samaistun häneen täysin. Minäkin olen antanut anteeksi jokaiselle kohtaamalleni ennakkoluuloiselle vastaantulijalle. Olen antanut anteeksi, mutta olenko unohtanut? En, eikä tule unohtamaan Faridkaan. Sanat jättävät jäljet, teot arvet, halusimme tai emme.

Nyt mietin, kuinka monta kertaa kuuluu antaa anteeksi. Miksi olen hyväksynyt sen, että vihapuhe “nyt vaan on tällainen juttu jota jokainen huivipäinen kohtaa”? En osaa vastata kysymykseen. Tiedän kuitenkin sen, että anteeksiannolla on rajansa.

Vihapuheet täytyy ottaa vakavasti. Syrjintä täytyy ottaa vakavasti. Vandalisointi ja uhkailu täytyy ottaa vakavasti. En halua samaa kohtaloa tyttärelleni kuin kolmevuotiaalle Mucad Ibrahimille joka teloitettiin Christchurchissa. En halua, että hänen arkensa koostuu vihapuheesta ja ennakkoluuloista.

Sanat muuttuvat teoiksi ja hiljalleen teot myös normalisoituvat. Nyt elämme aikaa Christchurchin jälkeen ja toivon hartaasti, että se aika tuo mukanaan muutoksen. Voimme aloittaa muutoksen puuttumalla vihapuheeseen. Toivoin jo lapsena aikuisten puuttuvan vihapuheeseen, nyt vaadin sitä. Meistä jokainen on vastuussa, tapahtukoon vihapuhe kadulla, täynnä olevassa bussissa, työpaikassa tai somessa. On viimein aika tunnistaa, ettei vihapuhe koskaan jää vain puheiksi.

Sara Salmani

Teksti on osa Fem-R:n #ihmisoikeuslupaus-kampanjaa.