Rasisti on rasisti on rasisti

Husu Hussein sai kesällä aikaan kollektiiviset itkupotkuraivarit nimittäessään Twitterissä rasisteja rasisteiksi. Ei uutta auringon alla. Ei kai siitä ole vielä montakaan kuukautta kun toimittaja Johanna Vehkoo sai sakkotuomion nimitettyään omalla Facebook seinällään rasistia rasistiksi. Tästäkös rasistit suuttuivat.

Rasisti on rasisti on rasisti. Rasisti on ihminen, jolla on rasistinen maailmankatsomus ja jos et tiedä mitä se tarkoittaa niin kysy lähimmältä rasistiltasi. Nykyään rasisti on kuitenkin ennen kaikkea ilkeämielisesti käytetty termi, riippumatta siitä onko henkilö rasisti vai ei. Termit ovat aina olleet meille suomalaisille tärkeitä, paitsi tietenkin vähemmistöjä koskevat termit, mutta hei lopettakaa jo tuo valittaminen.

Rasismia on, mutta kukaan ei ole rasisti. Rasismi leijuu irrallaan ihmisruumista, abstraktina käsitteenä jossain Jussi Halla-Ahon hiusrajan takana. Teuvo Hakkarainenkaan ei muuten ole rasisti, sillä matu tarkoittaa lähinnä maaseudun tulevaisuutta ja kuka oikeastaan voi edes tietää mitä se alunperin tarkoitti. Ei pidä olla niin herkkä. Mutta älä perkele sano minua rasistiksi tai haastan vielä oikeuteen. Mene takaisin Viitasaarelle, on sielläkin ongelmia.

Kuka sitten on rasisti? Vastaus lienee ilmiselvä, sillä rasismi on ilmiö jonka maahanmuuttajat ovat tuoneet Suomeen. Ennen kaikki oli hyvin, oltiin kaikki samaa mieltä siitä, että kukaan ei ole rasisti ja jos kysyit romaneilta niin et kysynyt. Ai mitkä saamelaiset? 

Rasismia on muuten Suomessa tosi vähän. Vain 5% on tosissaan rasisteja ja 20% vain harrastelee. 30% on sitten hiljaa ja eikös hiljaisuus ole suvaitsemisen merkki? Minäkin muuten suvaitsen suomalaisia, ainakin niin kauan kun ne on mulle kivoja, sitten vedän suvaitsevuuteni takaisin!

Kun katsotaan tilastoja niin nähdään että puolet suomalaisista ei itse asiassa vihaa maahanmuuttajia sydämensä kyllyydestä. Haloo, mikä rasismi!?!?? Kaikki ei-valkoiset ihmisethän ovat maahanmuuttajia joten eiköhän tämä ole tällä käsitelty. 

Ongelma on myös se, että maahanmuuttajia on täällä niin vähän, kun ei me niitä tänne haluta. Mutta sitten jos niitä joskus tulee lisää, niin rasismi häviää kuin hakaristi perussuomalaisten kerhotilan ikkunasta sen jälkeen kun siitä uutisoidaan. Katsokaa vaikka miten rasismi on hävinnyt Yhdysvalloista! Siihen asti kannattaa vaan pysyä piilossa, mutta ei mitään peittäviä asuja kuitenkaan herranjumala. Sitten taas jos näyttää liikaa ihoa niin on ihan oma vika jos joku siitä vähän hipaisee, eletään kuitenkin tasa-arvon maassa. Minua muuten kiinnostaisi tietää valkoisten kokemukset tästä rasismi asiasta, koska sekin on tärkeää, tosi tärkeää.

Rasisteista puheenollen, feministit ne vasta rasisteja onkin! Ne ei tykkää kenestäkään. Niiden mielestä naapurin Seppoakin pitäisi syrjiä koska se sattuu olemaan valkoinen. Kerran yksi feministi sanoi minulle ilkeästi ja sen jälkeen meinasin liittyä Suomen sisuun kun suututti niin kovin. En haluaisi että meidän välillä on hierarkioita, eli haluaisin pitää nämä hierarkiat jotka nyt on, koska tykkään omasta äänestäni. Näin kerran kadulla kun joku huusi n-sanaa ja tiedätkö, minä menin väliin, ihan siihen väliin menin. Eikä se ollut edes kiitollinen se maahanmuuttaja! Lisäksi minulle sanottiin kerran että onpa hassu hattu sinulla joten tiedän kyllä miltä syrjintä tuntuu.

Joten voitaisko jo lopettaa tuo rasistiksi nimittely, sillä meillä on isompiakin ongelmia. En tiedä oletko kuullut eläinten oikeuksista mutta minusta ne on paljon kivempia kuin te, eivät muuten koskaan ole sanoneet minua rasistiksi. Kerran näin kadulla jonkun kerjäämässä ja sillä oli huonokuntoinen koira ja minun kävi sitä koiraa sääliksi, elää nyt kadulla niin! Minä sitten rakastan koiria.

Aurora Lemma

Rasismin normalisointi

Rasismista ei saa tulla normaali, arkinen asia. Normaalia siitä tulee silloin, kun sitä ei tunnisteta, ei tunnusteta tai siltä suljetaan pahimmassa tapauksessa silmät kokonaan.

Rasismi on monitahoinen ilmiö, jonka osoittaminen on myös hyvin moninaista. Se ei ole aina fyysisesti haavoittavaa suoranaista väkivaltaa vaan arkipäivän rasismia voivat olla mm. ylimieliset ja arvioivat katseet, syrjiminen, ryhmästä poissulkeminen tai epäkunnioittavat huutelut liittyen etniseen taustaan.

Rasismi ruokkii epätasa-arvoa yksilöiden ja ryhmien välillä. Sen voisi sanoa olevan jopa sairaus. Sairaus, jonka ennaltaehkäisemiseen on pureuduttava jo hyvissä ajoin. Sairaus, jonka torjumiseen meidän kaikkien on pyrittävä. Vaikka se monelle saattaa tuntua hyvin tavoitteelliselta, voimme jokainen tehdä ennaltaehkäisyn eteen hommia.

Habiba Ali

Teksti on osa Fem-R:n #ihmisoikeuslupaus-kampanjaa.

The Impossible choice

The life of a refugee starts with an impossible choice and continues with a dangerous journey to an uncertain future, to escape the violent and grim circumstances of their countries. Many are beaten, shot or drowned in their paths to find peace and security. Yet, in some ways, their journey never ends because the receiving countries see them as threats to their society. On the other hand, the complex and protracted system of asylum seeking and the high probability of rejection of protection applications has intensively put these marginalized people social and psychological health at risk. The governments have visibly failed to provide protection and enforce civil, economic, political and social rights of minority groups, particularly of minority women.

In this regard, life of a refugee woman with Muslim background, such as myself, becomes even more vulnerable and exposed to myriad challenges. The precarious situation of their presence in a new society not only exposes them to racist practices but also forces them to adapt involuntary segregation.

The greatest segregation of refugee Muslim women is seen in the job market. They are highly concentrated in low-skilled jobs irrespective of their human capital (prior experiences, skills and qualifications). As one of my friends explained her job hunt experience: “Every time, when I try to find a job that suits my qualification and experience through recruitment agencies, I have been directed to the jobs which are totally under-skilled for me. Every time I have been reminded that my competency is not required in education but if I want to have work, I must accept the jobs where they need workers. I needed work badly, so I accepted a cleaning job.”

Another issue that emerges during interviews, is that refugees are not only steered towards low-skilled employment but also directed to the regional areas where labor-shortage has been identified. Safety and a grant of valid residency is only possible if that job falls in the region-required-category.

“After six months of constant work in cleaning, I came to know that I cannot apply for a work permit on the basis of my cleaning work form the region I am working in, because that region does not fall under the area where cleaners are required. Now I am moving to another region just to secure my residence permit.”

Another factor that aggravates marginalization, is that these refugee Muslim women don’t feel like they are in a situation to be “picky”. They are coming from distressed lands and precarious situations and they have no one to support them. This is why they often take whatever comes up regardless of the fact that the jobs being offered are much below their labour market experience, qualification and potential.

Such institutional and structural constraints keep refugees’, particularly Muslim women refugees, economically and culturally distant from the labour market. This aggravates the atmosphere of despair and anxiety, which manifests in loss of faith in the system and a lowered believe in opportunities to achieve better life standards. Structural discrimination causes not only adverse economic sentiments and social exclusion, but also imprints psychological scars. The ingrained discrimination, attitudinal and structural, results in lowering of self-esteem and depreciates the morale.

Secondly, due to misconceptions about Muslim women, particularly those who wear hijab, they are often seen as being passive and oppressed in the hands of religion and men. They are mocked for religious practices and rampantly queried to adapt in to the so-called Finnish norms. The notion of oppression and subjugation in their communities further marginalizes them and depletes opportunities to participate productively in the mainstream society. As a result of this, they become a clear and easy target for hate crimes, whether they are sitting in classrooms or participating in workplaces. In other words, Muslim women are profusely alienized in the host society and stigmatized for their choices. Muslim women experience more vulnerability and discrimination because their identities are coupled with religion.

The exclusion of Muslim women from mainstream society by means of gender, religion and culture reinforces racial inequalities. When Muslims are being expulsed from public spheres and employment opportunities, their abilities and capabilities to assimilate into mainstream society are simultaneously decreased. Moreover, precarious positions in social and economic spheres and their probability of progression are compromised. Therefore, instead of focusing on Muslim womens bodies and their attire in order to liberalize them, it is more important to underline the racialization of gender identities, defaecate islamophobia, and diminish other social hindrances which hamper in the social and economic inclusion of refugee Muslim women in the contemporary Finnish society.

Written by: Fath e Mubeen

Teksti on osa Fem-R:n #ihmisoikeuslupaus-kampanjaa.

Suomi ja ihmisoikeudet – kenelle ja keneltä?

Ystävänpäivä oli tänä vuonna erityinen. Utsjoella käytiin käräjäoikeudessa historiallinen oikeudenkäynti. Syytettynä “luvattomasta kalastuksesta” oli joukko saamelaisia, sillä pari vuotta sitten he kalastivat  siellä, missä he ovat kalastaneet aina ennenkin. Ainoa ero entiseen oli, että uusien säännösten mukaan se oli kielletty. Se taas ei sovi saamelaiseen oikeuskäsitykseen eikä Suomen perustuslakiin tai kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Ei kalastus samoilla paikoilla, joilla monet sukupolvet meitä ennenkin ovat kalastaneet, voi olla väärin. Siksi nämä henkilöt ilmoittautuvat poliisille ja tässä ollaan, omista oikeuksista käräjöimässä.

Kuukautta myöhemmin asiasta tuli  tuomio, jossa oikeus hylkäsi syytteet. Lapin käräjäoikeus on tuomioissaan samaa mieltä kanssamme; perustuslaki on kalastuslakia ja kalastusta rajoittavia säännöksiä vahvempi. Saamelaisilla on oikeus kieleen ja kulttuuriin, siis myös kalastukseen ja nyt tehdyt rajoitukset ovat kohtuuttomia. Ratkaisut ovat historiallisia, sillä tämä oli ensimmäinen kerta Suomessa, kun rikosoikeudenkäynnissä perustellaan saamelaisten perustuslaillisella oikeudella. Asia etenee sovitusti vielä korkeimpaan oikeuteen, jotta siitä saadaan ennakkopäätös koskien kaikkien saamelaisten oikeuksia omaan kulttuuriin. Sitä odotellessa mielessä on kuitenkin tämä: Voitto, voitto! Käräjäoikeuden päätös on oikea.

Mutta hetkinen. Tähänkö on tultu? Miksi ihmisoikeuksien mallimaassa Suomessa, ihmisoikeuksista taistellaan oikeudessa?

Suomen valtio on sitoutunut YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien sopimukseen ja kirjannut saamelaisten oikeudet perustuslakiin. Perustuslaissa siis lukee näin: “Saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan.” Lisäksi saamelaiskäräjälaissa todetaan, että viranomaisten on neuvoteltava saamelaiskäräjien kanssa kaikista saamelaisia merkittävästi koskevista kysymyksistä.

Nämä ovat kuitenkin vain muodollisuuksia, joihin valtio ei tosiasiassa ole sitoutunut. Kerta toisensa jälkeen näemme, kuinka äänellämme ei ole väliä. Tenon kalastussopimus, kalastuslaki, metsähallituslaki, saamelaiskäräjälaki… Esimerkiksi näissä viime aikaisissa hankkeissa Suomi valtiona on systemaattisesti sivuuttanut saamelaisten mielipiteen.

Eikä tälle tunnu olevan loppua; yllä leijutetaan nytkin uhkaa esimerkiksi Jäämeren radasta ja porolukujen leikkaamisesta, jotka molemmat veisivät lukuisilta poronhoitajilta elinkeinon. Poronhoito ja muut perinteiset elinkeinot ovat tärkeä osa kulttuuriamme ja niiden katoaminen uhkaisi myös kielen säilymistä. Samaan aikaan Suomi lykkää hamaan tulevaisuuteen meille äärimmäisen tärkeän ILO 169-sopimuksen ratifioinnin vetoamalla syihin, joita itse kutsun tekosyiksi.

Suunnan voi muuttaa. Saamelaisten oikeudet on otettava osaksi muuta Suomen ihmisoikeuspolitiikkaa. Ne eivät ole mielipidekysymyksiä eikä niitä voi jättää vain saamelaisten itsensä vastuulle. Saamelaisten ei pidä viettää ystävänpäivää tai muitakaan päiviä oikeusistuimissa kertoen, että Suomen on noudatettava omaa perustuslakiaan. Siitä huolehtiminen on valtion itsensä tehtävä.

Buori rasismma vuostásaš vahku!T

Kirjoittaja: Anni Koivisto

Teksti on osa Fem-R:n #ihmisoikeuslupaus-kampanjaa

Liian hyvä romaniksi?

Meitä rodullistettuja vaaditaan kantamaan kollektiivista vastuuta toisistamme, saman etnisen taustan omaavista henkilöistä. Kun kollektiiviselle vastuunkannolle haetaan oikeutusta, niin meille sanotaan, että menkää itseenne ja katsokaa peiliin…

Entä jos rodullistettu ei täytä niitä negatiivisia mielikuvia, joita meihin liitetään?

Syntyy tilanne, jossa rodullistettu ”edustaa liian hyvin”, eli toisin sanoen ei täytä hänestä olevia negatiivisia stereotypioita. Silloin monesti pyritään tekemään rodullistetusta vähemmän rodullistettu ja enemmin valkoinen.

Esimerkiksi:

Eräässä työharjoittelupaikassa harjoitteluaikani läheni loppuaan. Olin mielestäni päässyt hyvin työyhteisöön sisään ja hommat luisti hyvin. Harjoittelijana sain kehuja täsmällisyydestäni ja joustavuudesta. Eräänä iltapäivän rauhallisemmalla hetkellä aloimme keskustelemaan toisen työntekijän kanssa niitä näitä. Siinä keskustelun ohessa tuli esille, työmaailmassa olevat sukulaiseni.

Tämän esille tultua työkaverini sanoi hymyillen, että ”niin sähän oletkin vain puoliksi romani”.

Tämä kommentti sai minut hämilleni, totesin, että ”kyllä minun molemmat vanhempani ovat romaneita”. Odotin keskustelun jatkuvan. Se ei jatkunut.

Ainut asia mitä hän sai tuossa tilanteessa sanottua, oli ”aijaa”, samalla kun kasvoilla oli pöyristynyt ilme. Ilme jäi hänen kasvoilleen ja keskustelumme päättyi.

Monesti myös selitetään, että menestyvät romanit, joita ei tunnista romaneiksi vaatetuksen tai nimen perusteella, ovat valinneet menestyä ja siksi ”hylänneet” romanitaustansa. Puhutaan, ikään kuin meillä romaneilla olisi jonkinlainen sääntö, joka kieltää meiltä menestymisen. Vaihtoehtona ei nähdä sitä, että romanina Suomessa menestyminen voi olla haastavaa romaneihin kohdistuvan asenteellisuuden takia.

Kolmas ja yleisin valkoisen tapa selvitä siitä, jos romani onkin ”hyvä tyyppi”, on selittää, että hän on poikkeus verrattuna muihin romaneihin. Tätä ”sä oletkin erillainen” tai ”oot parempi ku ne muut” -perustelua kuulee moni romani.

”Hyvälle romanille” yritetään löytää joku selitys. Edellä mainituista esimerkeistä kuulee, että yleensä se selitys on se, että jos romani on ”hyvä romani”, niin hän ei ole ”niin paljon romani”. Pyritään vähättelemään henkilön romaniuutta.

Siinä missä ”hyvälle romanille” löytyy monta selitystä, niin huonosti käyttäytyvän romanin kohdalla tämä on yksinkertaisempaa.

Jos esimerkiksi päihteitä käyttävä romani käyttäytyy huonosti, niin tämä selitetään vain ja ainoastaan henkilön romanitaustalla. Päihteitä ei nähdä vaikuttavana asiana henkilön käytökseen.

Vaikka nämä esimerkit olivat romanin näkökulmasta, niin tämä sama kieroutunut ajatusmalli koskee muitakin rodullistettuja.

Meitä usein käsketään menemään peilin eteen ja olemaan rehellisiä ja katsomaan rehellisesti miksi meitä yleistetään.  Meitä rodullistettuja vaaditaan kantamaan vastuu toistemme tekemisistä. Meidät on laitettu asemaan, jossa meidän on edustettava koko vähemmistöämme, halusimme sitä tai emme. Me joudumme jankkaamaan itsestään selvää asiaa, että emmehän me voi olla vastuussa vieraasta ihmisestä vain sen takia, että hänellä on sama etninen tausta.

Minä olen ollut peilin edessä ja vaikka kuinka siinä seison, niin en näe aiheelliseksi kantaa vastuuta kenenkään muun teoista.

Nyt kysynkin sinulta, joka pidät oikeutettuna vaatia meiltä kollektiivista vastuunkantoa, milloin sinä olet viimeksi ollut peilin edessä?

Kirjoittaja: Leif Hagert


Teksti on osa Fem-R:n #ihmisoikeuslupaus-kampanjaa.


Kommentti viimeaikaiseen rasismi yliopistoissa -keskusteluun

Fem-R:n hallituksen jäsen Brigita Krasniqi otti osaa tärkeään keskusteluun koskien rasismia yliopistomaailmassa. Artikkelissa Krasniqi toi esiin mm. jatkuvat toiseutetuksi tulemisen kokemukset, sekä valkoisuuden normina yliopistoissa. Krasniqin sanoihin kohdistunut vastalauseiden ja mitätöinnin aalto ei surullista kyllä yllätä ketään, joka on aiheesta aiemmin keskustellut. Jälleen todistimme tuttua tapahtumien kulkua: kun rodullistettu ihminen Suomessa nostaa keskusteluun rasismin olemassaolon, tässä tapauksessa yliopistoinstituutiossa, pyritään nämä puheet kiistämään mahdollisimman nopeasti, unohtamatta henkilöön kohdistuvaa suoranaista häirintää ja vihapuhetta. Tämä johtaa vaikenemisen kulttuuriin, jossa vähemmistöön kuuluvan kynnys ottaa kantaa sortaviin rakenteisiin nousee monille ylitsepääsemättömän korkeaksi.

On myös huomionarvoista, että Krasniqin esiintuomat ilmiöt mitätöitiin henkilön omana “herkkyytenä”, “liiotteluna” tai “negatiivisuutena” ja juttuun haastatellun tutkijan kommentit ohitettiin täysin. Lisäksi ihmeteltiin, miksi Krasniqi edes nostaa esille yliopiston valkoisuuden – yliopistot ovat valkoisia, koska maahanmuuttajat ovat uusi ilmiö Suomessa. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että meidän sukupolvestamme, Suomessa syntyneistä rodullistetuista suomalaisista, edelleen pienempi osa päätyy yliopistoon kuin ns. valtaväestöstä. Lisäksi on muistettava, että esimerkiksi Suomen romanit ovat olleet täällä jo vuosisatoja.

Ilmiötä selittää yhteiskuntaluokan vahva periytyvyys, mutta tämän lisäksi on katsottava nykypäivän rakenteita. Esimerkiksi rodullistettujen nuorten ohjaaminen hoitajakouluun lääkiksen sijaan, arvosanoista huolimatta, on yksi esimerkki tällaisista rakenteista. Valkoisuudesta käsitteenä voi lukea enemmän esim. täältä. Muita rasistisen maailmankuvan jäänteitä yliopistoissa ovat mm. opetusmateriaalien eurosentrisyys, sekä henkilökunnan homogeenisyys.

Krasniqin artikkelissa esiintuomat mikroaggressiot, kuten jatkuva utelu henkilön ”alkuperästä” ja oletus siitä, että kuulumalla johonkin rodullistettuun vähemmistöryhmään, olet tietopankki koskien kyseisen ryhmän asioita, ylläpitävät asetelmaa, jossa rodullistettu opiskelija nähdään toisena, poikkeuksena normista. Ne sisältävät ajatuksen: sinä et kuulu tänne, joten mitä teet täällä; selittämisen taakan ollessa rodullistetulla opiskelijalla.

Kuten Krasniqi itse myöhemmissä kommenteissaan on korostanut: ei ole väliä sillä, tarkoittiko henkilö hyvää vai ei. Kyse ei ole yksittäisten ihmisten pahantahtoisuudesta, vaan institutionaalisesta asenteesta, joka välittyy yksilöiden kautta. Jos näitä asenteita voi kritisoida vain silloin, kun ihminen tarkoittaa pahaa, ei yhteiskunnalliseen, rakenteelliseen syrjintään voida koskaan puuttua.

Fem-r:n hallituksen jäsenistä monilla on kokemusta yliopistossa opiskelusta. Tunnustamme Krasniqin esiintuomat ongelmat ja haluamme täten jakaa ajatuksiamme koskien rasismia yliopistoissa. Lisäksi muistuttaisimme, että tällaisten puheenvuorojen tärkein tehtävä on parantaa kyseisten instituutioiden, sekä niissä annettavan opetuksen, laatua.

 

  • Syksyllä 2019 ihotautien opetuksessa opettaja puhui mustista n-sanalla. Huoneessa oli lähes sata opiskelijaa, joista lisäkseni vai yksi oli rodullistettu. Olin ainut joka puuttui asiaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.
  • Päivystysopetuksessa ohjaava lääkäri käski käydä kysymässä potilaalta haluaako reseptin vai ei. Oletus oli, ettei potilaalla ole varaa. Syy oli “eihän nämä mamut tee mitään töitä”.
  • Suomessa kasvaneena ja tällä kouluni käyneenä koin jo peruskoulu- ja lukioaikana vahvaa kokemusta toiseutetuksi tulemisesta. Odotuksen yliopistoa kohtaan olivatkin sitten korkealla. Pettymys olikin suuri, kun sama kokemus jatkui yliopistossaki. Ajattelen, että valtaväestöön kuuluvan henkilön voi olla hyvin vaikea ymmärtää, miten edellä mainittu kokemus voi syntyä, kun kyse on jatkuvasti toistuvista yksittäisistä tapauksista, kuten siitä miten muihin kuin valkoisiin ihmisiin ja kansoihin suhtaudutaan tutkimuskohteina, tai siitä miten vaikka luennolla on hyvin vaikea nostaa keskusteluun valtaväestön positioon liittyvää kritiikkiä.
  • Olen kokenut jatkuvaa epäilyä ja stressiä omia kykyjäni kohtaan. Tuntuu, että mikään muu kuin erinomainen suoritus ei riitä, jotta pystyn oikeuttamaan paikkani yliopistossa.
  • Olen monesti miettinyt, että mitä keinoja minulla on purkaa/viedä eteenpäin esimerkiksi tilanteita, joissa olen kokenut rodullistamista. Pystynkö oikeasti luottamaan siihen, että todennäköisesti valtaväestöön kuuluva henkilökunnan jäsen ottaa todesta sanomani. Riski vähätellyksi tulemiseen tai siihen, että ongelma kiistetään täysin on sen verran suuri, että valinta kallistuu vaikenemisen puolelle.
  • Ajattelen, että meidän täytyy kyetä asettamaan rasismin, kuten muidenkin sortojärjestelmien, historiallinen rooli myös yliopiston kaltaisissa ”sivistyksen kehdoissa” kriittiseen tarkasteluun, tai on vaarana, että ne jäävät vaikuttamaan siellä opiskelevien ja työskentelevien ihmisten asenteisiin, sekä rodullistettujen ihmisten kokemukseen ja kykyyn toimia näissä instituutioissa.

Lue lisää täältä: https://www.ruskeattytot.fi/rtmedia/valtaontietoa?rq=Yliopisto

Kirje Sari Essayahille

 

Suomen Kristillisdemokraattinen puolue, kirjoitan teille avoimen kirjeen tunteistani, joita puheenjohtajanne Sari Essayahin  kirjoitus Maaseudun Tulevaisuudessa 18.01.2019 minussa herätti. (Seksuaalirikosten taustalla on ”kulttuurin ja uskonnon värittämä vääristynyt naiskuva, jossa naisen ’kunnia’ on isänsä, veljensä tai puolisonsa kontrollin alla.)  

Olen itse tullut Suomeen Somaliasta perheenyhdistämisen kautta vuonna 1994. Olen perheemme ainoa tyttölapsi; iltatähti, kauan kaivattu ja syvästi rakastettu. Perheeseeni kuuluu lisäksi neljä huomattavasti vanhempaa isoveljeä. Äitimme menehtyi sodassa ollessani taaperoikäinen. Hän oli matkalla meidän lasten luokse, kun luodit bussissa tappoivat hänet. Miksi? Hän sattui kuulumaan väärään klaaniin.

Isäni, nykykeskusteluissa usein demonisoitu turvapaikkaa hakeva mies, joutui tekemään elämänsä vaikeimman ratkaisun — ratkaisun, jota kukaan tätä lukeva ei toivottavasti joudu ikinä tekemään. Hänen piti päättää paetako ja luottaa, että perhe voi myöhemmin tulla perässä vai jäädäkö, ja kuolla kaikki yhdessä? Isäni lähti ja päätyi Suomeen turvapaikanhakijaksi.


Entäs me lapset? Muistatko ne minua reilusti vanhemmat veljet? He  — itsekin lapset vasta — pitivät minut hengissä ja turvassa useamman vuoden sodan runtelemassa maassa. He kannattelivat minua fyysisesti ja henkisesti läpi sisällissodan, pakolaisleirin, ylitse äidin traumaattisen kuoleman.  He suojelivat minua kehoillaan suuremmilta fyysisiltä vammoilta niin hyvin kuin kykenivät (vaikka edelleen kannan arpia kehossani näiltä ajoilta). He kannattelivat henkensä uhalla minua, perheen iltatähteä. Heidän vammojaan ja psyykkisiä traumojaan en pysty edes kuvittelemaan, saati sitten avaamaan tähän. Eikä heitä kuultaisikaan, vaikka he pystyisivät niistä kertomaan, ovathan he pelottavia turvapaikan saaneita miehiä. Puheenjohtajanne kirjoituksessaan vahvasti syyllistämiä, mutta onneksi nykyään Suomalaisen yhteiskunnan tärkeitä jäseniä.

Heistä yksi katosi sodan myllerryksessä, löysimme hänet muutaman vuoden jälkeen.

Ensikohtaamisemme suomalaisella leikkipihalla päättyi armottomaan itkuuni. Itkin, että haluan oikean veljeni takaisin. Sota oli muuttanut hänen ulkonäkönsä minulle tuntemattomaksi, tämän samaisen rakkaan veljeni, joka oli suojellut minua monelta hirveydeltä. Hän oli tuolloin 13- vuotta vanha ja minä vasta 6.

Isäni jätti meidät sukulaisten luokse, turvallisimpaan tietämäänsä kotiin ja uskalsi luottaa siihen, että hän saa ansaitsemaansa suojelua ja sen myötä me seuraamme häntä pian kokonaisena perheenä. Aikaa meni kuitenkin vuosia, neljä tai viisi, turvallisuudesta ei ikävä kyllä ollut tietoakaan. Sota saa huonoimmat puolet esiin suvussakin, tästä meillä veljieni kanssa on kokemusta. Kokonaisena perheenä emme koskaan päässeet suojaan.

Lopulta minua, iltatähteä, ovat suojelleet perheeni miehet. Ilman isääni ja veljiäni en olisi elossa. Joten Sari, en anna sinun demonisoida heitä. Sari, jos olisit kokenut sen, minkä minä, et puhuisi isästäni ja veljistäni näillä sanoin. Jos tietäisit, millaisessa kiitollisuudenvelassa olen  näille mielestäsi ”resursseja väärinkäyttäville miehille”, et varmasti kehtaisi lausua sanojasi.

Minun arvoni ovat elämäni miehet mitanneet rakkaudessa ja teoissa. Yksi näistä rakkaudenteoista oli se, että isäni lähti turvapaikanhakijaksi Suomeen. Sanoistasi huolimatta toivon, ettet koskaan joudu kokemaan sitä, minkä minä veljineni olen kokenut. Samalla toivon, että saat jostain lahjaksi inhimillisyyttä, sydäntä ja solidaarisuutta, ja osaat osoittaa näitä myös miehille sekä niille, joiden uskonto ja kulttuurinen tausta on sinulle vieras. Tarve kansainväliselle suojelulle ei liity sukupuoleen, uskontoon tai etniseen taustaan. Se liittyy vainoon, hengenvaaraan, väkivallan ja vakavien oikeudenloukkausten uhkaan. Niiltä meidän pitää edelleen suojella ihan kaikkia sukupuoleen ja kansallisuuteen katsomatta.

Yasmin Yusuf

Fem-R hallituksen yhdenvertaisuusvastaava

Kirje ystävälleni

Rakas ystäväni,

Meistä puhutaan jälleen. Se ei tietenkään ole uutta, koska olemme jatkuvasti yhteiskunnan ajankohtaisempia puheenaiheita, mutta viime viikkojen keskustelun raivokas volyymi on aiheuttanut minussa senkaltaista ahdistuneisuutta, jota en ole aiemmin kokenut. En edes sinä syksynä, jolloin joistain meistä puhuttiin katastrofisina luonnonilmiöinä.

Minua pelottaa, kuten sinua ja monia muita meistä. Mutta ennen kuin voimme puhua siitä, ennen kuin voimme purkaa sitä vihaa meitä kohtaan, ennen kuin voimme aloittaa keskustelun rasismista, joka velloo syvässä suomalaisissa rakenteissa, meidän pitää sanoittaa tunteemme julmista ja hirvittävistä tapahtumista, joita on tullut esiin niin Oulussa kuin Helsingissä.

Meiltä odotetaan toistuvasti todisteita uskollisuudesta suomalaisille arvoille. Jos kertoisin mieltäni piinaavasta pelostani, joka on ollut viime viikkojen keskustelujen seurausta, ilman, että tuomitsen suorasanaisesti lapsiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan, minut leimattaisiin tahdittomaksi hirviöksi, joka haluaa siirtää painopisteen muualle ja väheksyy väkivallan kohteiden kokemuksia.

Seksuaalinen väkivalta on väärin. Minä tuomitsen kaiken seksuaalisen väkivallan ja hyväksikäytön, enkä millään puolusta Oulun tai Helsingin tapausten tekijöitä. Valehtelisin, jos väittäisin, etten toivoisi heille tapahtuvan jotain äärettömän pahaa. Sitä samaa minä toivon elokuvissakin niille pahiksille, jotka satuttavat ja käyttävät väkivaltaa. Haluan, että paha saa palkkansa. Petyn, ellei jotain yhtä riipivää tapahdu pahikselle ja tai elokuva jättää lopun juuri sen verran avoimeksi, että katsoja itse päättäköön mitä hänelle käy. Se ei tyydytä minun kostonhimoani, joka elää kaikissa meissä.

Mutta tämä ei ole elokuva tai ainakaan minä en ole siitä tietoinen. Elämme (ainakin vielä) todellisuudessa, jossa jokaiselle ihmiselle kuuluvat ihmisoikeudet ja me emme voi langettaa kuolemantuomiota tai lähettää ihmisiä maahan, joka olisi sama asia kuin kuolemantuomio. Vaikka kuinka vihaisia olisimme ja kuinka janoaisimme sitä kostoa, kenenkään ihmisoikeuksia ei voi riistää. Vääryyden korjaaminen toisella vääryydellä ei tee kenestäkään sankaria.

En tiedä, kuinka kauan tämä todellisuus tulee kestämään. Jo pitkään on ollut puhetta perustuslakifundamentalismista ja tahtoa muuttaa ihmisoikeussopimuksien tulkintoja tai itse sopimusten sisältöä on kova ja kovenemassa päin. Jos se onnistuu, siitäkin varmaan tulevaisuudessa syyttämään meitä. Koska juuri mehän emme välitä ihmisoikeuksista.

Mutta ystäväni, kuten sanoin, minä tuomitsen kaikenlaisen seksuaalisen väkivallan. Olen pahoillani, että seksuaalisen väkivallan kohteet ovat joutuneet kokemaan sen kaiken, jota en edes pysty kuvittelemaan ja saatikka edes sanoittamaan. Mediassa raportoidut tapaukset ovat saaneet minut voimaan pahoin, kuten aina. Mutta minun ei tarvitse kertoa sinulle siitä sen enempää. Sinä tiedät seksuaalisen ja sukupuolittuneen väkivallan historian Suomessa. Mutta minun oli vain sanottava tämä, koska me emme voi puhua tapauksia seuranneesta keskustelusta pyytämättä ensin anteeksi.

***

Sain viime viikolla ilmoituksen, että minulle oli saapunut Postiin lähetys Toijalasta ja se pitäisi noutaa. Olin hämmentynyt ja kysyin puolisoltani, jos hän oli tilannut jotain, vaikka hän ei koskaan tilaa netistä mitään. Kumpikaan meistä ei odottanut pakettia Toijalasta. En tuntenut sieltä ketään.

Ja sillä hetkellä se pelko, joka on piinannut mieltäni siitä lähtien kun kohtasin vihapuhetta ensimmäistä kertaa, valtasi koko kehoni, täytti keuhkoni ja lamaannutti raajani. Tajusin, etten ollut missään vaiheessa salannut henkilötietojani. Äkillinen hengenahdistus sumensi ajatuksiani ja kaiken maailman kauhukuvat vaelsivat mielessäni. Joku oli vihdoin saanut tarpeeksi siitä, että Nitin Sood kirjoitti Twitterissä rasismista ja halusi lähettää yllätyksen, kenties pernaruttoa tai muuta yhtä viatonta.

Olen ehkä katsonut liikaa elokuvia, myönnän. Mutta keskustelu meistä on kiihtynyt. Monien poliitikkojen esittämät ratkaisut seksuaalisen väkivaltaan liittyvät ratkaisut tavalla tai toisella meihin. Media toistaa tätä kerrontaa, jossa seksuaalinen väkivalta on liitetty suurimmaksi osaksi meihin.

Se ei ole uutta. Viime syksynä eräs ministerimme sanoi, että lähisuhdeväkivallan kokeneiden pelottavan korkea määrä johtuu meidänkaltaisista perheistä, joissa tasa-arvon tila ei ole yhtä hyvä kuin (valkoisissa) suomalaisperheissä. Naisten sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puutteellisuus johtuu monien mielestä meistä. Se on juuri meidän vika, että translakia ei ole uudistettu ihmisoikeusperustaisemmaksi tai lähisuhdeväkivalta on edelleen soviteltavissa. Meistähän se johtui, että Suomi oli viimeinen Pohjoismaa, jossa tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan.

Se, että meitä ruskeita ja mustia ihmisiä syytetään kaikesta pahasta Suomessa, ei tosiaan ole mitään uutta. Mutta keskustelu Oulusta on erilainen. Siinä luodaan rohkeammin sellaista narratiivia, jossa me olemme pahiksia ja kaikki paha juontaa meidän kulttuureihin ja ihonväriin. Sitä toistetaan uudelleen ja uudelleen, jopa osa meistä osallistuu toiseuttavan kerronnan kehittämiseen ja ylläpitämiseen, jolloin siitä tulee entistä vakuuttavampi. Me olemme paha, joka saa palkkansa ennen pitkää ja minua pelottaa, mitä meille tehdään.

***

Meistä ei ole kuulemma koskaan aiemmin puhuttu, jonka takia Suomi maksaa nyt kallista laskua sinisilmäisyydestään. Vasta Oulun tapaukset ovat herättäneet keskustelua maahanmuutosta. Ei ollut aikaisemmin mitään Immosen unelmia, jossa meidät pyyhittäisiin pois ja missään vaiheessa hallitukseen ei otettu perussuomalaisia, joiden politiikka pitkältä määrää maahanmuutto. Me ruskeat ja mustat ihmiset olemme saaneet olleet rauhassa kaiken tämä ajan ennen kuin Oulu tapahtui.

Rakas ystäväni, minua on jo pitkään ahdistanut viime vuosien keskustelu meistä. Me olemme olleet vaaliteema kerta toisensa jälkeen. Emme koskaan aktiivisina tekijöinä, vaan keskustelujen ja poliittisen toimenpiteiden kohteena. Maahanmuutosta, kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoista puhutaan ja väitellään intohimoisesti, mutta kukaan ei puhu vaaleissa rasismista ja siitä, mitä kaikkea me joudumme kokemaan Suomessa, joka on myös meidän kotimme. Harvoin sitä koskaan edes kuule sanaa rasismi maahanmuuttokeskustelun yhteydessä.

Minua ahdistaa, rakas ystäväni. Olin pitkään halunnut kirjoittaa sinulle tämän kirjeen ja kertoa, etten ole koskaan ollut näin peloissani, sillä yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut entistä kovemmaksi meitä kohtaan. Yhä useammalla ihmisellä on rohkeutta puhua avoimesti siitä, että meidät pitäisi poistaa omasta kotimaastamme. Rasistinen kieli on normalisoitunut vuosien varrella ja osa jokapäiväistä politiikkaa, joka ei ole kenenkään yksinoikeus.

Tiedän, että sinä tunnet samoin ja minua surettaa, etten uskaltanut kirjoittaa aiemmin. Mutta jopa seesteisinä aikoina, jolloin toimme esille kokemamme vääryydet ja rasismin ja häirinnän, meitä vastaan hyökättiin ja pyrittiin järjestelmällisesti vaientamaan. Jos se ei ole vihapuhetta, kohtaamme väheksyntää ja meitä kutsutaan mielensäpahoittajiksi, jotka jaksavat valittaa ihan kaikesta. Ja osa jää katsomaan hiljaa sivusta, kun meidän ihmisarvoa kyseenalaistetaan.

Me emme ole koskaan eläneet aikaa, joka olisi ollut turvallinen meille. Ja tänään meillä on turvattomampi olo kuin koskaan aiemmin. Kun on hiljaa, ei tee olemassaoloaan tunnetuksi ja juuri sitä halusin – olla näkymätön, jotta kukaan ei voisi kohdistaa vihaansa minuun. Se kaikki paha maailmassa on meidän vikamme.

Me rakennamme Suomea yhtä lailla kuin muut, mutta meiltä vaaditaan enemmän. Jokaista liikettämme vahditaan ja jos yksi meistä tekee virheen, niin me kaikki muutkin saamme kuulla kunniamme. Vaikka kuinka kertoisimme unelmistamme tulla lääkäreiksi ja asianajajiksi, meitä opetetaan olemaan realistisempia ja ohjataan opintoihin, jotka eivät vaadi akateemisia taitoja. Meiltä vaaditaan uskollisuuden vakuuttamista Suomen perustuslaille, mutta samanaikaisesti selvitetään mahdollisuutta muuttaa ihmisoikeussopimuksien tulkintoja, jotta meitä ei tarvitsisi enää sietää.

Äänellämme ei ole väliä omassa tarinassamme, koska sitä kirjoitetaan puolestamme. Vaikka joskus kirjoittaisimme oman version elämästämme, sitä ei luettaisi. Aina on olemassa valkoinen ihminen, joka osaa kertoa meidän tarinaamme paremmin kuin me itse.

***

Talonyhtiöön hankittiin vuodenvaiheessa Telian laajakaista, jonka takia he lähettivät modeemin pakettina kotiosoitteeseen. Pienen selvitystyön jälkeen sainkin selville, että Telia lähettää tuotteitaan Toijalasta. Ahdistuneisuuteni tästä tilanteesta hälveni hiljalleen, jättäen kuitenkin jälkensä kehoni uumeniin. Jotakuta varmasti naurattaisi, kun kuulisi tästä. Mutta harva ihminen joutuu loppujen lopuksi jatkuvasti puolustamaan olemassaoloaan ja ihmisyyttään ja samalla pelkäämään mitä siitä seuraa, kun haluaa itselleen vain ne samat oikeudet ja kunnioituksen kuin muillakin.

Rakas ystäväni, tiedän sinulla olleen samanlaisia tunteita viime viikkoina ja haluan toivottaa sinulle voimaa ja energiaa sen kaiken paskan ja vihapuheen ja rasismin läpikäymiseksi. Sinä olet arvokas ja merkityksellinen ihminen, jonka ei pitäisi kaiken aikaa huolehtia omasta turvallisuudestaan. Sinulla on oikeus tuntea kaikkia niitä tunteita, joita viime viikkojen keskustelut ja siihen liittyvä rasismi on sinussa herättänyt. Se kaikki pettymys, se kaikki pelko, se viha ja turhautuminen, se huoli itsestäsi ja läheisistäsi, ne kaikki tunteet ovat valideja. Niitä ei tarvitse hävetä, eivätkä ne millään väheksy seksuaaliväkivallan selviytyjien kokemuksia.

Lopuksi haluan sanoa sinulle rakas ystäväni, että meillä on oikeus ottaa taukoa kaikesta siitä, mitä ympärillämme tapahtuu ja keskittyä vain ja ainoastaan itseemme. Taistelu olemassaolomme puolesta ei pääty tappioon, vaikka päättäisit siirtyä hetkeksi sivuun ja keskittyä omaan hyvinvointiisi. Se on vaikeata, mutta lepo voimaanuttaa, kirkastaa ajatuksia ja antaa toivoa paremmasta sekä yhdenvertaisesta Suomesta.

Minä otin sitä aikaa itselleni näiden keskustelujen aikana ja se on antanut minulle voimaa. Kiitos sinulle ja kaikille muille ystävilleni, jotka ovat jaksaneet taistelleet oikeuksiemme puolesta kaiken tämän ajan. Ilman teitä, en olisi voinut siirtyä sivulle ja ottaa aikaa itselleni.

Pelkään edelleen ja rasistisempi ilmapiiri ahdistaa vieläkin, mutta minulla on taas rohkeutta unelmoida tulevaisuudesta, jossa sinun ja minun ei tarvitse enää puolustaa ihmisyyttämme. Yhdessä teemme siitä totta, mutta sen eteen meidän ei ole vain taisteltava. Meidän on myös levättävä ja antaa ystäviemme puolustaa olemassaoloamme meidän puolesta.

Sinun ystäväsi,
Nitin

Martin Luther King ei uskonut värisokeuteen

 

Identiteettipolitiikka on aiheuttanut äärioikeiston nousun. Tämä on keskeinen argumentti Amy Chuan keväällä julkaistussa artikkelissa “How America’s identity politics went from inclusion to division”. Keskustelu identiteettipolitiikasta on Suomessakin tunteikasta ja sekavaa. Mutta mitä termillä edes tarkoitetaan ja miksi Martin Luther King vedetään aina mukaan?

Identiteettipolitiikan käsitettä käytettiin ensimmäisiä kertoja mustista feministeistä koostuvan The Combahee River kollektiivin kannanotossa 1977,

“We realize that the only people who care enough about us to work consistently for our liberation are us. Our politics evolve from a healthy love for ourselves, our sisters and our community which allows us to continue our struggle and work. This focusing upon our own oppression is embodied in the concept of identity politics.”

Identiteettipolitiikalla tarkoitetaan poliittista toimintaa, jossa kiinnitetään erityistä huomiota marginalisoidun ihmisryhmän kokemaan sortoon yhteiskunnassa. Termiä on kuitenkin käytetty, ja käytetään edelleen, hyvin vaihtelevan poliittisen toiminnan kuvaamiseen. Identiteettipolitiikkaa on kautta historian toiminut välineenä marginalisoitujen ryhmien vapauden tavoittelussa. Arabinationalismi, panafrikkalaisuus, Black power movement, kaikki nämä ideologiat ovat onnistuneet saamaan poliittisia oikeuksia niin etnisille vähemmistöille länsimaissa, kuin kolonialialisoiduille kansoille Afrikassa ja muualla.

Yllä mainitut liikkeet ovat aina synnyttäneet vastustusta ja syytöksiä erottelusta rodun perusteella. Myös nykyhetkessä monet kokevat, että identiteettipolitiikka on jakavaa, jopa rasistista. Jotkut poliittiset kommentaattorit syyttävät sitä myös äärioikeiston noususta (1). Sanotaan, että meidän kaikkien pitäisi siirtyä kohti universalismia, sillä yhden ryhmän korostaminen on rasistista. On kuitenkin olemassa yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka kohdistuvat yksinomaan, tai voimakkaammin, tiettyihin vähemmistöihin. Esimerkiksi voisi ottaa Helsingin asuntotilanteen: asuntojen kalliit hinnat ja huono saatavuus koskettavat kaikkia, mutta jos kuulut etniseen vähemmistöön, on sinun vielä vaikeampi saada mitä tahansa asuntoa rakenteellisen syrjinnän vuoksi (2). Ratkaisu yleiseen asunto-ongelmaan ei ratkaise vähemmistöjen ongelmia täysin, sillä vaikka ongelma koskettaa kaikkia, se koskettaa meitä eri tavoin. Tarvitaan identiteettipolitiikkaa, sillä jälkimmäisen ongelman ydin piilee identiteetissä.

Identiteettipolitiikan sanotaan korostaneen myös “valkoista identiteettipolitiikkaa”, eli valkoisten poliittisten oikeuksien ajamista. Kyseisen retoriikan (identiteettipolitiikan soveltaminen valkoisiin) käyttäminen on itsessään osoitus termin väärinymmärryksestä. Läntisessä maailmassa on tuotettu vuosikymmenien ajan dataa, joka osoittaa ei-valkoisten vähemmistöjen huonomman aseman näissä yhteiskunnissa. Tätä dataa löytyy myös Suomesta (2-9). Siispä identiteettipolitiikan rakentaminen valkoisten aseman parantamiseen on paradoksi, sillä valkoisten asema verrattuna muihin etnisiin ryhmiin on parempi. Toisin sanoen, valkoiset eivät ole syrjitty etninen ryhmä. Tämä ei tarkoita, etteikö valkoisilla henkilöillä voisi olla huono yhteiskunnallinen asema, johtuen esim. taloudellisesta asemasta tai toimintakyvystä, mutta mitä tulee etnisyyteen ja ihonväriin, näin ei ole. Siispä narratiivia valkoisten alistamisesta ja valkoisten edun ajamisesta ei voida rinnastaa marginalisoitujen vähemmistöjen kamppailuihin.

Valkoisen nationalismin lisääntymistä selitetään kokemuksella siitä, ettei valkoisuudesta saa enää olla ylpeä. Koetaan epäreiluksi se, että vähemmistöt saavat voimaantua erilaisuudestaan, mutta vastaavat valkoiset liikkeet nähdään rasistisina. Jos tarkastellaan tällaisia liikkeitä lähemmin, esimerkiksi natural hair movement:ia, jossa kannustetaan mustia ihmisiä rakastamaan afrohiuksiaan, nähdään, että nämä liikkeet syntyvät syrjinnästä ja halusta purkaa olemassa olevia stereotypioita. Afrohiukset on edelleen kielletty joillain työpaikoilla ja julkisuuteen nousee jatkuvasti tapauksia, joissa lapsia käsketään “siistimään” afrohiuksensa (suoristamaan, pitämään kiinni) koulua varten. Tämä juontaa juurensa yleisemmin mustiin ihmisiin liitetyistä stereotypioista “likaisina”, sekä yleisistä kauneusihanteista, joissa eurooppalaisia piirteitä on pidetty ylempiarvoisena verrattuna afrikkalaisiin. Jos ja kun nämä liikkeet siis kumpuavat syrjinnästä, kysymys kuuluukin, mihin valkoiset tarvitsevat vastaavia liikkeitä? Ja miksi he kokevat syrjittyjen vähemmistöjen liikkeet uhkana heille?

Useat kokevat myös, että yhteiskunnallinen keskustelu rasismista ja etuoikeuksista demonisoi ja syyllistää valkoisia. Keskustelu kolonialismista tai Suomen kontekstissa vaikkapa rasistisesta assimilointihistoriasta (esim. saamelaisten ja romanien historia) ei kuitenkaan pyri syyttämään valkoisia heidän isovanhempiensa teoista, vaan tuomaan esille vaiettuja tarinoita. Näistä historioista on puhuttava, jotta ymmärretään vähemmistöjen tilanne nykyajassa. Myöskään etuoikeuksista puhumisen tarkoitus ei ole syyllistää, tai esittää, että jokainen valkoinen olisi paremmassa asemassa kuin jokainen ei-valkoinen. Jokaisella ihmisellä on vaikeuksia elämässään, vaikka olisikin sosiaalisesti paremmassa asemassa kuin useat muut. Lisäksi etuoikeudet ovat risteäviä ja komplekseja. Kuitenkin, on voitava keskustella siitä, että valkoisuus, itsessään ja erillään, tuo ihmiselle tiettyjä etuoikeuksia yhteiskunnassa. Tämä kumpuaa historiasta, joista kukaan tällä hetkellä elävä ei ole vastuussa, mutta joista kaikki valkoiset siitä huolimatta hyötyvät.

Identiteettipolitiikka nähdään myös esteenä rasismin loppumiselle ja kansakunnan yhtymiselle. Näiden argumenttien mukaan meidän kaikkien tulisi pyrkiä olemaan vain esimerkiksi suomalaisia, eikä korostaa erilaisuuksiamme ja erilaisia taustojamme. Mutta miksi meidän pitäisi luopua muista, komplekseista identiteeteistämme, jotta voisimme olla suomalaisia? On mahdollista samaistua yhtä aikaa esimerkiksi suomalaisuuteen, eurooppalaisuuteen, etiopialaisuuteen ja afrikkalaisuuteen ja samaan aikaan olla täysin suomalainen. Näitä ei pitäisi nähdä toisiaan poissulkevina asioina. Rasismista vapaa yhteiskunta ei synny illuusiolla samanlaisuudesta vaan erilaisuuden hyväksymisestä.

Identiteettipolitiikan vastustajat lainaavat usein amerikkalaista vapaustaistelijaa Martin Luther Kingiä. Erityisesti hänen ‘I have a dream’ puheensa kohta “I have a dream that my four little children will one day live in a nation where they will not be judged by the color of their skin but by the content of their character” nähdään puolustuksena värisokeudelle. King ei kuitenkaan ollut värisokeuden kannattaja ja kuvaili jopa myöhemmin kyseistä ‘I have a dream’ puhettaan liian naiviksi. Vaikka useimmat meistä unelmoivatkin maailmasta, jossa Kingin sanat olisivat totta, totuus on, ettemme ole vielä siellä. Sinne ei myöskään päästä identiteettipolitiikan poistamisella, sillä ihonvärin tuomat erot yhteiskunnassa eivät häviä sillä, että esitetään ettei niitä ole. Sinne ei myöskään päästä ajamalla “yleistä tasa-arvoa” tai “asuntoja kaikille” politiikkaa, sillä tällöin jätetään väistämättä huomioimatta ne erityispiirteet, jotka leimaavat eri ryhmien asemaa yhteiskunnassa. Kingiä lainaavat eivät tunnu myöskään tietävän, että Kingin mielipiteet radikalisoituivat hänen lähestyessään kuolemaansa. Hän mm. menetti uskonsa siihen, että maltilliset valkoiset voisivat toimia mustien ihmisoikeusliikkeen ajavina voimina. Combahee River kollektiivin tavoin hänkin uskoi lopulta mustien vapautuksen tarvitsevan mustien ajamaa liikettä, mustien oikeuksien puolesta. Toisin sanoen, identiteettipolitiikkaa. (10-12)

Aurora Lemma, Fem-R:n hallituksen jäsen.

Lähteet:

  1. https://www.theguardian.com/society/2018/mar/01/how-americas-identity-politics-went-from-inclusion-to-division
  2. Ihmisoikeusliiton selvitys: romanien ja maahanmuuttajien syrjintä asunnonhaussa 2012
  3. THL kouluterveyskysely 2017
  4. Vähemmistövaltuutetun selvitys romanien syrjintäkokemuksista 2014
  5. EU-MIDIS II (FRA 2017)
  6. Keskinen S., Alemanji A., Himanen M. et al. Pysäytetyt – Etninen profilointi Suomessa (SSKH 2018)
  7. Rask A., Diversity and Health in the Population : Findings on Russian, Somali and Kurdish origin populations in Finland (HY 2018)
  8. https://ihmisoikeusliitto.fi/toiminta/rasismi-ja-syrjinta-suomessa/
  9. https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/220886-yk-vakavasti-huolissaan-rasismista-ja-vihapuheesta-suomessa-tehokkuutta
  10. Frances Berry, Vindicating Martin Luther King, Jr.: The Road to a Color-Blind Society, The Journal of Negro History, Vol. 81, No. 1/4, pp. 137-144
  11. https://theconversation.com/martin-luther-king-jr-had-a-much-more-radical-message-than-a-dream-of-racial-brotherhood-92795
  12. http://time.com/5197679/10-historians-martin-luther-king-jr/

Seksuaalinen häirintä ei ole maahanmuuttajien suomeen tuoma ilmiö

Yle julkaisi tänään artikkelin seksuaalisesta häirinnästä suomalaisissa kouluissa, jossa referoitiin sekä THL:n vuoden 2017 Kouluterveyskyselyä, että MOT:n teettämää koulukohtaista kyselyä syrjinnästä. Jutussa nostettiin esille seksuaalisen häirinnän yleisyys ammattikouluissa ja pohdittiin tämän syitä. Selittäviksi tekijöiksi nostettiin ammattikouluissa vallitseva “äijäkulttuuri”, sekä maahanmuuttajien suuri määrä. Kolmen eri ammattikoulun johtavassa asemassa olevat toimijat nostivat maahanmuuttajien määrän nousun syyksi syrjinnälle, antamatta kuitenkaan päätelmälle minkäänlaista tilastollista tai muutakaan taustaa. MOT:n kyselyyn osallistuneiden nuorten vastauksissa ei noussut esiin maahanmuuttajien tekemää seksuaalista häirintää.

Se, että ammattikoulujen johtajien ensimmäinen selitys seksuaalisen häirinnän paljastumiselle kouluissa on maahanmuuttajien syyllistäminen, on monella tapaa huolestuttavaa. Seksuaalinen häirintä ei ole Suomessa uusi tai maahanmuuton lisääntymisen tuoma ilmiö. Vuoden 2017 tasa-arvobarometrissä todetut luvut seksuaalisesta häirinnästä (38% naisista, 17% miehistä), eivät juuri poikkea aiemman, vuonna 2012 suoritetun tasa-arvobarometrin luvuista (n.33% naisista, 17% miehistä). Molemmissa selvityksissä alle 35-vuotiaista naisista noin puolet oli kokenut seksuaalista häirintää viimeisen kahden vuoden aikana.

Seksuaalista häirintää ei voida selittää lisääntyneellä maahanmuutolla. Tällaisessa keskustelussa jätetään lisäksi täysin huomioimatta se, että maahanmuuttajat ja rodullistetut suomalaiset ovat myös seksuaalisen häirinnän kohteita. Myöskään Yle:n artikkeli ei tuonut esille Kouluterveyskyselyn havaintoa, jossa seksuaalinen häirintä kohdistuu epätasaisesti eri taustaisiin opiskelijoihin. Kyselyn tuloksissa todetaan, että seksuaalisen häirinnän ja väkivallan kokemukset “olivat myös perusopetuksen 8. ja 9. luokkalaisilla, lukiolaisilla ja ammattiin opiskelevilla huomattavasti yleisempiä, jos oppilaalla tai opiskelijalla oli toimintarajoitteita, hän oli ulkomaista syntyperää tai hän oli sijoitettuna.” Sama tulos saatiin 4. ja 5. luokkalaisilla.

Maahanmuuton lisääntymisellä ei selitetä seksuaalisen häirinnän ongelmia Suomessa. Tilastollisen taustan puuttumisen lisäksi nämä kommentit ovat huolestuttavia siksi, että ne perustuvat stereotypioille, joilla ylläpidetään kuvaa uhkaavista ja sivistymättömistä maahanmuuttajista. Tampereen seudun ammattiopiston Kivimiehenkadun toimipisteen koulutusalajohtaja Pirkko Achrén kommentti kuvaa ilmiötä hyvin “Uskoisin, että meillä on vielä tehtävää siinä, kuinka hyvin kerromme suomalaisen kansanluonteen reviiristä ja yksityisyydestä sekä suhtautumisesta vastakkaiseen sukupuoleen”. Ikään kuin viime vuosien Metoo-liike ei olisi jo todistanut, että naisten rajojen ja kehojen kunnioittamisen puute on globaali ilmiö, joka koskee miehiä kaikkialla.

Tämä on valitettavan yleistä retoriikkaa ajankohtaisessa poliittisessa keskustelussa. Maahanmuuttajia ja rodullistettuja suomalaisia stigmatisoidaan ja meistä luodaan uhkakuvia, joiden avulla ajetaan äärioikeistolaista agendaa. Kukaan ei väitä, etteikö maahanmuuttajien ja rodullistettujen suomalaisten toimesta tapahtuisi seksuaalista häirintää, tai etteikö patriarkaalinen systeemi olisi yhtä iso osa meidän ajattelutapaamme kuin valkoisten suomalaistenkin. Seksismi ja misogynia ovat kuitenkin ongelmia jotka koskettavat kaikkia ihonväriä tai etnistä taustaa katsomatta, eikä seksismi ole maahanmuuttajien Suomeen tuoma ilmiö.

Aurora Lemma,
Fem-R:n hallituksen jäsen