Martin Luther King ei uskonut värisokeuteen

 

Identiteettipolitiikka on aiheuttanut äärioikeiston nousun. Tämä on keskeinen argumentti Amy Chuan keväällä julkaistussa artikkelissa “How America’s identity politics went from inclusion to division”. Keskustelu identiteettipolitiikasta on Suomessakin tunteikasta ja sekavaa. Mutta mitä termillä edes tarkoitetaan ja miksi Martin Luther King vedetään aina mukaan?

Identiteettipolitiikan käsitettä käytettiin ensimmäisiä kertoja mustista feministeistä koostuvan The Combahee River kollektiivin kannanotossa 1977,

“We realize that the only people who care enough about us to work consistently for our liberation are us. Our politics evolve from a healthy love for ourselves, our sisters and our community which allows us to continue our struggle and work. This focusing upon our own oppression is embodied in the concept of identity politics.”

Identiteettipolitiikalla tarkoitetaan poliittista toimintaa, jossa kiinnitetään erityistä huomiota marginalisoidun ihmisryhmän kokemaan sortoon yhteiskunnassa. Termiä on kuitenkin käytetty, ja käytetään edelleen, hyvin vaihtelevan poliittisen toiminnan kuvaamiseen. Identiteettipolitiikkaa on kautta historian toiminut välineenä marginalisoitujen ryhmien vapauden tavoittelussa. Arabinationalismi, panafrikkalaisuus, Black power movement, kaikki nämä ideologiat ovat onnistuneet saamaan poliittisia oikeuksia niin etnisille vähemmistöille länsimaissa, kuin kolonialialisoiduille kansoille Afrikassa ja muualla.

Yllä mainitut liikkeet ovat aina synnyttäneet vastustusta ja syytöksiä erottelusta rodun perusteella. Myös nykyhetkessä monet kokevat, että identiteettipolitiikka on jakavaa, jopa rasistista. Jotkut poliittiset kommentaattorit syyttävät sitä myös äärioikeiston noususta (1). Sanotaan, että meidän kaikkien pitäisi siirtyä kohti universalismia, sillä yhden ryhmän korostaminen on rasistista. On kuitenkin olemassa yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka kohdistuvat yksinomaan, tai voimakkaammin, tiettyihin vähemmistöihin. Esimerkiksi voisi ottaa Helsingin asuntotilanteen: asuntojen kalliit hinnat ja huono saatavuus koskettavat kaikkia, mutta jos kuulut etniseen vähemmistöön, on sinun vielä vaikeampi saada mitä tahansa asuntoa rakenteellisen syrjinnän vuoksi (2). Ratkaisu yleiseen asunto-ongelmaan ei ratkaise vähemmistöjen ongelmia täysin, sillä vaikka ongelma koskettaa kaikkia, se koskettaa meitä eri tavoin. Tarvitaan identiteettipolitiikkaa, sillä jälkimmäisen ongelman ydin piilee identiteetissä.

Identiteettipolitiikan sanotaan korostaneen myös “valkoista identiteettipolitiikkaa”, eli valkoisten poliittisten oikeuksien ajamista. Kyseisen retoriikan (identiteettipolitiikan soveltaminen valkoisiin) käyttäminen on itsessään osoitus termin väärinymmärryksestä. Läntisessä maailmassa on tuotettu vuosikymmenien ajan dataa, joka osoittaa ei-valkoisten vähemmistöjen huonomman aseman näissä yhteiskunnissa. Tätä dataa löytyy myös Suomesta (2-9). Siispä identiteettipolitiikan rakentaminen valkoisten aseman parantamiseen on paradoksi, sillä valkoisten asema verrattuna muihin etnisiin ryhmiin on parempi. Toisin sanoen, valkoiset eivät ole syrjitty etninen ryhmä. Tämä ei tarkoita, etteikö valkoisilla henkilöillä voisi olla huono yhteiskunnallinen asema, johtuen esim. taloudellisesta asemasta tai toimintakyvystä, mutta mitä tulee etnisyyteen ja ihonväriin, näin ei ole. Siispä narratiivia valkoisten alistamisesta ja valkoisten edun ajamisesta ei voida rinnastaa marginalisoitujen vähemmistöjen kamppailuihin.

Valkoisen nationalismin lisääntymistä selitetään kokemuksella siitä, ettei valkoisuudesta saa enää olla ylpeä. Koetaan epäreiluksi se, että vähemmistöt saavat voimaantua erilaisuudestaan, mutta vastaavat valkoiset liikkeet nähdään rasistisina. Jos tarkastellaan tällaisia liikkeitä lähemmin, esimerkiksi natural hair movement:ia, jossa kannustetaan mustia ihmisiä rakastamaan afrohiuksiaan, nähdään, että nämä liikkeet syntyvät syrjinnästä ja halusta purkaa olemassa olevia stereotypioita. Afrohiukset on edelleen kielletty joillain työpaikoilla ja julkisuuteen nousee jatkuvasti tapauksia, joissa lapsia käsketään “siistimään” afrohiuksensa (suoristamaan, pitämään kiinni) koulua varten. Tämä juontaa juurensa yleisemmin mustiin ihmisiin liitetyistä stereotypioista “likaisina”, sekä yleisistä kauneusihanteista, joissa eurooppalaisia piirteitä on pidetty ylempiarvoisena verrattuna afrikkalaisiin. Jos ja kun nämä liikkeet siis kumpuavat syrjinnästä, kysymys kuuluukin, mihin valkoiset tarvitsevat vastaavia liikkeitä? Ja miksi he kokevat syrjittyjen vähemmistöjen liikkeet uhkana heille?

Useat kokevat myös, että yhteiskunnallinen keskustelu rasismista ja etuoikeuksista demonisoi ja syyllistää valkoisia. Keskustelu kolonialismista tai Suomen kontekstissa vaikkapa rasistisesta assimilointihistoriasta (esim. saamelaisten ja romanien historia) ei kuitenkaan pyri syyttämään valkoisia heidän isovanhempiensa teoista, vaan tuomaan esille vaiettuja tarinoita. Näistä historioista on puhuttava, jotta ymmärretään vähemmistöjen tilanne nykyajassa. Myöskään etuoikeuksista puhumisen tarkoitus ei ole syyllistää, tai esittää, että jokainen valkoinen olisi paremmassa asemassa kuin jokainen ei-valkoinen. Jokaisella ihmisellä on vaikeuksia elämässään, vaikka olisikin sosiaalisesti paremmassa asemassa kuin useat muut. Lisäksi etuoikeudet ovat risteäviä ja komplekseja. Kuitenkin, on voitava keskustella siitä, että valkoisuus, itsessään ja erillään, tuo ihmiselle tiettyjä etuoikeuksia yhteiskunnassa. Tämä kumpuaa historiasta, joista kukaan tällä hetkellä elävä ei ole vastuussa, mutta joista kaikki valkoiset siitä huolimatta hyötyvät.

Identiteettipolitiikka nähdään myös esteenä rasismin loppumiselle ja kansakunnan yhtymiselle. Näiden argumenttien mukaan meidän kaikkien tulisi pyrkiä olemaan vain esimerkiksi suomalaisia, eikä korostaa erilaisuuksiamme ja erilaisia taustojamme. Mutta miksi meidän pitäisi luopua muista, komplekseista identiteeteistämme, jotta voisimme olla suomalaisia? On mahdollista samaistua yhtä aikaa esimerkiksi suomalaisuuteen, eurooppalaisuuteen, etiopialaisuuteen ja afrikkalaisuuteen ja samaan aikaan olla täysin suomalainen. Näitä ei pitäisi nähdä toisiaan poissulkevina asioina. Rasismista vapaa yhteiskunta ei synny illuusiolla samanlaisuudesta vaan erilaisuuden hyväksymisestä.

Identiteettipolitiikan vastustajat lainaavat usein amerikkalaista vapaustaistelijaa Martin Luther Kingiä. Erityisesti hänen ‘I have a dream’ puheensa kohta “I have a dream that my four little children will one day live in a nation where they will not be judged by the color of their skin but by the content of their character” nähdään puolustuksena värisokeudelle. King ei kuitenkaan ollut värisokeuden kannattaja ja kuvaili jopa myöhemmin kyseistä ‘I have a dream’ puhettaan liian naiviksi. Vaikka useimmat meistä unelmoivatkin maailmasta, jossa Kingin sanat olisivat totta, totuus on, ettemme ole vielä siellä. Sinne ei myöskään päästä identiteettipolitiikan poistamisella, sillä ihonvärin tuomat erot yhteiskunnassa eivät häviä sillä, että esitetään ettei niitä ole. Sinne ei myöskään päästä ajamalla “yleistä tasa-arvoa” tai “asuntoja kaikille” politiikkaa, sillä tällöin jätetään väistämättä huomioimatta ne erityispiirteet, jotka leimaavat eri ryhmien asemaa yhteiskunnassa. Kingiä lainaavat eivät tunnu myöskään tietävän, että Kingin mielipiteet radikalisoituivat hänen lähestyessään kuolemaansa. Hän mm. menetti uskonsa siihen, että maltilliset valkoiset voisivat toimia mustien ihmisoikeusliikkeen ajavina voimina. Combahee River kollektiivin tavoin hänkin uskoi lopulta mustien vapautuksen tarvitsevan mustien ajamaa liikettä, mustien oikeuksien puolesta. Toisin sanoen, identiteettipolitiikkaa. (10-12)

Aurora Lemma, Fem-R:n hallituksen jäsen.

Lähteet:

  1. https://www.theguardian.com/society/2018/mar/01/how-americas-identity-politics-went-from-inclusion-to-division
  2. Ihmisoikeusliiton selvitys: romanien ja maahanmuuttajien syrjintä asunnonhaussa 2012
  3. THL kouluterveyskysely 2017
  4. Vähemmistövaltuutetun selvitys romanien syrjintäkokemuksista 2014
  5. EU-MIDIS II (FRA 2017)
  6. Keskinen S., Alemanji A., Himanen M. et al. Pysäytetyt – Etninen profilointi Suomessa (SSKH 2018)
  7. Rask A., Diversity and Health in the Population : Findings on Russian, Somali and Kurdish origin populations in Finland (HY 2018)
  8. https://ihmisoikeusliitto.fi/toiminta/rasismi-ja-syrjinta-suomessa/
  9. https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/220886-yk-vakavasti-huolissaan-rasismista-ja-vihapuheesta-suomessa-tehokkuutta
  10. Frances Berry, Vindicating Martin Luther King, Jr.: The Road to a Color-Blind Society, The Journal of Negro History, Vol. 81, No. 1/4, pp. 137-144
  11. https://theconversation.com/martin-luther-king-jr-had-a-much-more-radical-message-than-a-dream-of-racial-brotherhood-92795
  12. http://time.com/5197679/10-historians-martin-luther-king-jr/

Seksuaalinen häirintä ei ole maahanmuuttajien suomeen tuoma ilmiö

Yle julkaisi tänään artikkelin seksuaalisesta häirinnästä suomalaisissa kouluissa, jossa referoitiin sekä THL:n vuoden 2017 Kouluterveyskyselyä, että MOT:n teettämää koulukohtaista kyselyä syrjinnästä. Jutussa nostettiin esille seksuaalisen häirinnän yleisyys ammattikouluissa ja pohdittiin tämän syitä. Selittäviksi tekijöiksi nostettiin ammattikouluissa vallitseva “äijäkulttuuri”, sekä maahanmuuttajien suuri määrä. Kolmen eri ammattikoulun johtavassa asemassa olevat toimijat nostivat maahanmuuttajien määrän nousun syyksi syrjinnälle, antamatta kuitenkaan päätelmälle minkäänlaista tilastollista tai muutakaan taustaa. MOT:n kyselyyn osallistuneiden nuorten vastauksissa ei noussut esiin maahanmuuttajien tekemää seksuaalista häirintää.

Se, että ammattikoulujen johtajien ensimmäinen selitys seksuaalisen häirinnän paljastumiselle kouluissa on maahanmuuttajien syyllistäminen, on monella tapaa huolestuttavaa. Seksuaalinen häirintä ei ole Suomessa uusi tai maahanmuuton lisääntymisen tuoma ilmiö. Vuoden 2017 tasa-arvobarometrissä todetut luvut seksuaalisesta häirinnästä (38% naisista, 17% miehistä), eivät juuri poikkea aiemman, vuonna 2012 suoritetun tasa-arvobarometrin luvuista (n.33% naisista, 17% miehistä). Molemmissa selvityksissä alle 35-vuotiaista naisista noin puolet oli kokenut seksuaalista häirintää viimeisen kahden vuoden aikana.

Seksuaalista häirintää ei voida selittää lisääntyneellä maahanmuutolla. Tällaisessa keskustelussa jätetään lisäksi täysin huomioimatta se, että maahanmuuttajat ja rodullistetut suomalaiset ovat myös seksuaalisen häirinnän kohteita. Myöskään Yle:n artikkeli ei tuonut esille Kouluterveyskyselyn havaintoa, jossa seksuaalinen häirintä kohdistuu epätasaisesti eri taustaisiin opiskelijoihin. Kyselyn tuloksissa todetaan, että seksuaalisen häirinnän ja väkivallan kokemukset “olivat myös perusopetuksen 8. ja 9. luokkalaisilla, lukiolaisilla ja ammattiin opiskelevilla huomattavasti yleisempiä, jos oppilaalla tai opiskelijalla oli toimintarajoitteita, hän oli ulkomaista syntyperää tai hän oli sijoitettuna.” Sama tulos saatiin 4. ja 5. luokkalaisilla.

Maahanmuuton lisääntymisellä ei selitetä seksuaalisen häirinnän ongelmia Suomessa. Tilastollisen taustan puuttumisen lisäksi nämä kommentit ovat huolestuttavia siksi, että ne perustuvat stereotypioille, joilla ylläpidetään kuvaa uhkaavista ja sivistymättömistä maahanmuuttajista. Tampereen seudun ammattiopiston Kivimiehenkadun toimipisteen koulutusalajohtaja Pirkko Achrén kommentti kuvaa ilmiötä hyvin “Uskoisin, että meillä on vielä tehtävää siinä, kuinka hyvin kerromme suomalaisen kansanluonteen reviiristä ja yksityisyydestä sekä suhtautumisesta vastakkaiseen sukupuoleen”. Ikään kuin viime vuosien Metoo-liike ei olisi jo todistanut, että naisten rajojen ja kehojen kunnioittamisen puute on globaali ilmiö, joka koskee miehiä kaikkialla.

Tämä on valitettavan yleistä retoriikkaa ajankohtaisessa poliittisessa keskustelussa. Maahanmuuttajia ja rodullistettuja suomalaisia stigmatisoidaan ja meistä luodaan uhkakuvia, joiden avulla ajetaan äärioikeistolaista agendaa. Kukaan ei väitä, etteikö maahanmuuttajien ja rodullistettujen suomalaisten toimesta tapahtuisi seksuaalista häirintää, tai etteikö patriarkaalinen systeemi olisi yhtä iso osa meidän ajattelutapaamme kuin valkoisten suomalaistenkin. Seksismi ja misogynia ovat kuitenkin ongelmia jotka koskettavat kaikkia ihonväriä tai etnistä taustaa katsomatta, eikä seksismi ole maahanmuuttajien Suomeen tuoma ilmiö.

Aurora Lemma,
Fem-R:n hallituksen jäsen

Rodullistetut ihmiset eivät ole väline valkoisten ihmisten agendan edistämiseksi

Uusimmassa kolumnissaan Sanna Ukkola on huolissaan maahanmuuttajista ja kuinka ihmiset käyttävät meitä pehmoleluina pönkittääkseen omaa agendaansa. Ukkola ei kuitenkaan itse sellaiseen sorru, koska hän ei näe erivärisiä ihmisiä. Rotujahan ei enää olemassa, kuten hän kauniisti toteaa.  

Ukkolaa harmittaa erityisesti se, että ihmisistä pitää puhutaan ”rodullistettuina” ja ”ruskeina” ihmisenä, koska ihmiset pitäisi lähtökohtaisesti kohdata ihmisinä. Hän kuitenkin läpi tekstin suoltaa varauksetta termiä maahanmuuttaja. Hän jopa kysyy miksemme suhtaudu maahanmuuttajaan, joka on syntynyt ja kasvanut Suomessa, kuten kehen tahansa suomalaiseen?

Ukkolalle ei ole siis mitään ongelmaa kutsua Suomessa syntynyttä ja kasvanutta ihmistä maahanmuuttajaksi. Se ei varmasti mitenkään liity ihonväriin, ketkä Suomessa syntyneistä ja kasvaneista olisivat maahanmuuttajia, koska Ukkola ei kiinnitä huomiota ihmisten ihonväriin.

Sen sijaan hän todistaa ongelman ”omaan suvaitsevaisuuteensa rakastuneissa” sekä ”hyväntahtoisissa rasisminvastustajassa”, jotka ”ratsastavat villisti heidän (maahanmuuttajien) uhristatutuksellaan”. Ukkolan mukaan heidän käyttämät termit kuten ”rodullistetut” ja ”tummat tytöt” toiseuttavat toisin kuin Suomessa syntynyttä ja kasvanutta maahanmuuttajaksi kutsuminen.

Kirjoituksessa paistaa kirkkaasti läpi se, ettei Ukkola ole kiinnostunut maahanmuuttajien oikeuksien ja aseman edistämisestä yhteiskunnassa. Hän enemminkin haluaa piikitellä kaikkia niitä ihmisiä, jotka päivittäisessä elämässään edistävät yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa feministisen ja anti-rasistisien periaatteiden mukaisesti.

Rodullistettu ja rodullistaminen on yleisesti käytetty termi antirasistista työtä tekevien ihmisten keskuudessa. Termi kuvastaa sitä yhteiskunnallista prosessia, jossa valta-asemassa olevat liittävät ihmisryhmiin ennakkoluuloja ja stereotypioita etnisen tausta, uskonnon tai kulttuurin perusteella.

Rodullistaminen ei ole identiteetti, eikä termi kuvaa millään tavalla ihmistä. Painopiste on siinä, mitä rodullistettu ihminen kokee yhteiskunnassa, joka rodullistaa häntä. Vastuu rodullistetun kokemuksista ja rasismista on näin ollen asetettu yhteiskunnalle.

Teksti ei ole pelkästään tarkoitettu pilkkaamaan aktivistien töitä, vaan siinä ilmenee selkeästi valkoisuuden normi, jota yhteiskunta ylläpitää. Ukkola kirjoittaa hyvin valkoisesta  asemasta, eikä hän missään vaiheessa edes halua asettua ihmisen asemaan, joka ei nauti samanlaisista etuoikeuksista kuin hän.

Se, ettet näe väriä eli et erota tummaihoista ihmistä vaaleaihoisesta, ei edistä minun oikeuksiani ruskeana ihmisenä Suomessa. Tälläisella toteamuksella ainoastaan sivuutetaan meidän kokemukset ja todellisuuden valkoisessa yhteiskunnassa, jossa arkipäivän kokemukset ovat usein hyvin erilaisia ruskeille ja mustille ihmisille kuin muille.

En halua myös tulla nähdyksi valkoisena ihmisenä, jotta olisin yhdenvertaisessa asemassa. Minä olen ruskea ihminen ja olen ylpeä juuristani. Tämä ei kuitenkaan tee minusta yhtään vähempää suomalaista.

Se, että olen suomalainen, ei tarkoita, ettenkö voisi olla samalla helsinkiläinen ja intialainen. Väittämä siitä, etteivät suomalaiset voisi olla muuta kuin suomalaisia, on ahdasmielinen ja kapeakatseinen. Ukkola tuntuu haittaavan erityisesti se, että joillain suomalaisilla voisi olla useampi identiteetti kuin pelkkä suomalaisena oleminen. Omaan korvaani suomalaisuuden rajaaminen tiettyyn muottiin kuulostaa vaivaannuttavalta, jopa hivenen rasistiselta.

Lisäksi Ukkola taitavasti unohtaa, että jopa moni suomalainen suomalainen (lue: valkoinen ihminen, jonka suvussa ollaan sodittu Suomen itsenäisyyden puolesta) kokee itsensä myös pohjoismaalaiseksi, eurooppalaiseksi ja/tai maailmankansalaiseksi. Tai ehkä hän vai suo ainoastaan näille suomalaisille etuoikeuden olla muutakin kuin suomalaisia.  

”Hyväntahtoiset rasisminvastustajat”, joihin itse varmasti lukeudun Ukkolan mukaan, eivät kohtaa rodullistettuja hoivattavina uhreina. Toisin kuin Ukkola, joka päättää puhua meidän puolesta valkoisesta näkökulmastaan, antirasistisessa ja feministisessä työssä rodullistetut ihmiset käyttävät omaa toimijuutta ja ääntään edistääkseen omaa asemaansa omilla ehdoillaan.

Ukkola itse tekstissään redusoi meidät pehmolelukseen edistääkseen omaa agendaansa. Kolumnin tarkoituksena ei ollut millään tavalla puolustaa maahanmuuttajien oikeutta kuulua Suomeen, vaan Ukkola pyrkii ainoastaan käyttämään meitä välineenä ”hyvesignaloivan porukan” kritisoimiseksi.

Mutta me emme suostu olemaan valkoisten ihmisten poliittinen agenda, jota hyödynnetään oman aseman edistämiseksi. Sen sijaan, että valkoiset suomalaiset puhuvat meistä ja meidän kokemuksistamme puolestamme, Suomen on nyt aika kuunnella meitä.

Nitin Sood,

Fem-R:n 2. puheenjohtaja
nitin@fem-r.fi

Trumpin politiikkaa on vastustettava äänekkäästi

Kun Trump ja Putin tapaavat maanantaina Helsingissä, asialistalla on monia eri asioita kuten Syyrian ja Ukrainen konfliktit. Vaikka ihmisoikeudet eivät varmaan ole keskeisessä osassa tapaamisessa, Helsingissä kuitenkin tullaan marssimaan demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta.

Mielenosoituksissa on monia asioita, joihin pyritään kiinnittämään huomiota. Yksi asia, jota vastustetaan, on Trumpin hallinnon ”nollatoleranssipolitiikkaa”. Se tarkoittaa Meksikon rajalta tulevien perheiden hajottamista.

Vanhemmat pidätetään laittomasta maahanmuutosta syytettyinä ja lapset erotetaan vanhemmistaan pois säilöön muun muassa vanhempien vankeuteen nojaten. Nollatoleranssipolitiikka onkin yksi esimerkki siitä, kuinka ihmisoikeuksilla ei ole ollut painoarvoa Trumpin politiikassa.

Yhdysvaltojen nollatoleranssipolitiikka on menettänyt uskottavuuttaan hallinnon takia. Parin viikon sisällä viranomaisten toimia on puolustettu vetoamalla Raamattuun, perheiden hajottaminen on kiistetty kokonaan ja leirioloja on verrattu kesäleireihin. Sen lisäksi Trump on vierittänyt syyn epäinhimillisen lain säätämisestä Obaman ja kongressin demokraattien niskoille sekä väittänyt kätensä olevien sidottuja.

Kyseessä on kuitenkin Trumpin itsensä ajamaa politiikkaa, sillä olemassa oleva laki ei vaadi lasten ottamista pois vanhemmilta – unohtamatta sitä, että perheitä erotettiin myös presidentti Obaman aikana. Trumpilla on kuitenkin valtaa muuttaa itse linjaamaansa politiikkaa. Kongressin republikaanienemmistön olisi ollut mahdollista säätää perheiden erottamisen kieltävä laki, mutta tahtotilaa lasten ja vanhempien yhdessäpitämiseen ei tuntunut olevan. Kongressin jäseniä ei kuitenkaan ole päästetty katsomaan leirejä, joissa lapset ovat.

Mistään lasten kesäleireistä ei todellakaan ole kyse. Yhdysvaltojen ”kesäleireillä” osaa lapsista pidetään häkeissä. Sen lisäksi jopa vastasyntyneitä vauvoja on otettu pois vanhemmiltaan leireille hyvin epäinhimillisin ja moraalisesti arveluttavin keinoin, kuten sillä verukkeella, että vauvat ”viedään suihkuun”- eikä vauvoista tämän jälkeen enää kuulukaan.

Osa lapsista on leirien sijasta sijoitettu perheisiin eri puolille maata. Sen lisäksi maahan yksin tulleet nuoret ovat joutuneet säilöönottokeskuksiin, joissa nuoret ovat kertoneet joutuneensa kidutetuiksi. Uhrien kertomukset kuitenkin maalaavat karun kuvan Yhdysvaltain maahanmuuttoviranomaisten toiminnasta; jopa 14-vuotiaita on jätetty alasti eristysselleihin, nuorten päihin on laitettu pusseja sekä nuoria on raudoitettu, sidottu ja hakattu. Perusteena viranomaisten epäilys nuorten kuulumisesta meksikolaiseen MR-13 -rikollisjengiin.

Trump antoi epäilemättä ulkoisen painostuksen vuoksi asetuksen, jolla perheiden erottelu ”lakkautettiin”. Siihen kuitenkin sisältyy lukuisia ongelmia; tällä hetkellä pidätetään kokonaisia perheitä sekä lapsia pidetään pidätettynä edelleen kauemmin kuin laki sallii.

Vielä ongelmallisempaa on se, että vanhempia on palautettu lähtömaihinsa ilman lapsiaan. Syynä tähän ovat Yhdysvaltojen viranomaiset, jotka eivät ole pitäneet kirjaa siitä, mihin kenenkin lapset on sijoitettu. Tuhansien lasten olinpaikka ei siis ole tällä hetkellä tiedossa ja osa lapsista on vahvistetusti joutunut ihmiskaupan uhriksi.

Sen lisäksi hallinnon julkaisemassa kuvamateriaalissa ei näy tyttöjä, mikä huolestuttaa tilannetta seuranneita vielä enemmän. Viranomaisten kerrotaan huonon kirjanpidon lisäksi tuhonneen oleellisia tietoja, joiden perusteella perheitä olisi voitu yhdistää. Onkin epätodennäköistä, että kaikki lapset saataisiin palautettua vanhemmilleen.

Vanhemmille kuitenkin on tarjottu ”mahdollisuutta” nähdä lapsensa, mutta yhdellä ehdolla: maastalähtemissopimuksen allekirjoittamisella. Oikeusprosessi Yhdysvalloissa on pitkään ollut ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta kyseenalainen; jopa yksivuotiaat – siis puhekyvyttömät – lapset edustavat itseään karkotusoikeudenkäynneissä, koska heillä ei ole oikeutta valtion osoittamaan asianajajaan. Tällaista oikeudenkäynnin irvikuvaa en kuvitellut näkeväni kuin dystopianovelleissa.

Vaikka ulkoinen painostus sai Trumpin “lieventämään” nollatoleranssilinjaansa, YK ja muut keskeiset ihmisoikeusmekanismit ovat olleet melko kyvyttömiä puuttumaan Yhdysvaltojen ihmisoikeusloukkauksiin. Kuitenkin kansalaisyhteiskuntaan osallistumisella, kuten mielenosoituksilla, on mahdollista osoittaa, ettei hyväksy lasten ja perheiden epäinhimillistä kohtelua. Nähdään siis mielenosoituksessa niin sunnuntaina kuin maanantaina ja näytetään Trumpille, ettemme hyväksy Yhdysvaltojen nykymenoa.

Assi Uuskallio, Fem-R:n liittolaisjäsen

Tuodaan R-sana takaisin

Tuskan päälavan edustalla seisovaan väkijoukkoon levisi hetkeksi hämmentynyt hiljaisuus. Illan pääesiintyjä, Body count vokalisti Ice-T, oli juuri sanonut, ettei vihaa maailmassa mitään yhtä paljon kuin rasismia.

Lopulta yksittäiset kannustushuudot rikkoivat hiljaisuuden. Huojennuksen saattoi melkein aistia, kun rummut polkaisivat takaisin käyntiin ja No Lives Matter alkoi soida. Hevikansa edessäni alkoi nopeasti hyppiä ja heilua, kuin huokaisten helpotuksesta.

Rasismi sanan mainitseminen hätkähdyttää ihmisiä, koska emme ole tottuneet kuulemaan sitä. Sosiologi Anna Rastas toteaa artikkeliväitöskirjassaan, että ”ilmiöistä, jotka monissa muissa maissa on tulkittu rasismiksi, on Suomessa puhuttu usein syrjintänä, muukalaispelkona tai suvaitsemattomuutena”.

Rasistisesti motivoituneita rikoksia, kuten pahoinpitelyjä, saatetaan Suomessa käsitellä kahakoina tai kutsua “viharikoksiksi”. Viime keväänä rasismi sanan välttely ylsi koomisiin mittoihin, kun ihmiset huomauttivat, ettei edes Pakolaissavun ”olenko rasisti” –testi uskalla kutsua ketään rasistiksi.

Vastaamalla testiin mahdollisemman rasistisesti, testi alun perin jopa rohkaisi henkilöä sanomalla ”hienoa, tunnistit ennakkoluulosi. Kellepä meistä ei olisi ennakkoluuloja?” Saatuaan kritiikkiä testistä, Pakolaisapu muutti testiä. Testi kuitenkin edelleen välttää käyttämästä sanaa rasisti ja toteaakin nyt laimeasti, että ”ennakkoluulot ohjaavat toimintaasi”.

Kun R-sanaa uskalletaan käyttää, sitä liitetään harvoin kehenkään tai mihinkään konkreettiseen, ainakaan lähihistoriassa. Sen sijaan saatetaan yleisellä tasolla todeta, että huutelu ja päälle sylkeminen ovat esimerkkejä rodullistettujen ihmisten kohtaamasta rasistisesta kohtelusta.

Edes ihmiset, joiden käytös on kaikkien määritelmien mukaan rasistista, eivät halua identifioitua rasisteiksi. Surullisen kuuluisana esimerkkinä voimme tässäkin yhteydessä mainita Yhdysvaltojen istuvan presidentin, joka kielsi viime tammikuussa olevansa rasisti sen jälkeen, kun oli nimittänyt Haitia ja monia Afrikan maita nimikkeellä “shithole country”.

Rasismi sanan karttaminen onnistuu sekä hämärtämään rasismin eroja muuhun syrjintään ja yksilöiden kohtaamaan kiusaamiseen, että viemään rodullistettujen kohtaaman syrjinnän julkisen keskustelun marginaaleihin. Samoin rasisti nimityksen varaaminen pelkästään kadulla solvauksia huutaville junteille antaa kaikille lopuille näennäisen siunauksen puhua ja käyttäytyä kuten parhaaksi katsovat.

Toki näiden rasististen junttien lisäksi meihin suomalaisiin kuuluu myös joukko uus-nationalisteja, “ääri-persuja” ja iso joukko “maahanmuuttokriittisiä ihmisiä”, joiden mielipiteitä varotaan, mukamas sananvapauden nimissä, kutsumasta rasistisiksi. Uutisia lukiessa tuntuukin usein, että on tärkeämpää suojella näitä ihmisiä rasistiksi kutsumisen häpeältä, kuin suojella rodullistettuja itse rasismilta.

Elämme valtiossa, jossa harvoin kuulee tekoja tai puheita myönnettävän rasistisiksi, mutta joka EU:n perusoikeusviraston FRA:n mukaan on yksi Euroopan vähemmistöjä syrjivimmistä valtioista.

Rasismista on tärkeää puhua sen oikealla nimellä, jotta muistaisimme, että puhumme ilmiöstä, joka ulottuu yksittäistä tapausta, henkilöä, organisaatiota tai maantieteellistä aluetta laajemmalle.

Rasismista on tärkeä puhua sen oikealla nimellä myös Suomessa, koska rasismi on myös suomalainen ongelma. Rasistisia käytänteitä ja perinteitä on niin yliopistoissa, työpaikoilla kuin terveydenhuollossakin. Palkkataso, puolue tai koulutustaso ei suojele tai estä ketään käyttäytymästä tai ajattelemasta rasistisesti.

Me Suomessa olemme ylpeitä asemastamme yhtenä sukupuolten tasa-arvon edeltäkävijöistä. Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) toteaa sivuillaan, että ”tätä perintöä halutaan vaalia.” On kummallista, että maa ja kansa, joka saa näin suurta mielihyvää tasa-arvoisuudestaan, ei aktiivisesti puutu rasismiin. Ei edes kunnolla sanoita sen olemassaoloa.

Rasismi nähdään aiemmin mainittujen junttien ja heitä kohtaavien rodullistettujen ongelmana. Vaikka STM kuvaa tasa-arvoa “sosiaaliseksi innovaatioksi, joka on tuonut yhteiskuntaan uudistumista ja vaurautta, kun sekä naisten että miesten panos on ollut käytettävissä”, unohdetaan tasa-arvon innovatiivisuus nopeasti, kun puhutaan rasismista.

Keskusteluihin on jo valmiiksi sisäänrakennettuna oletus siitä, etteivät rodullistetut ole yhteiskunnan voimavara tai yksi vaurauden lähde. Kuten sukupuolten välinen epätasa-arvo, myöskään rasismi, sen käytänteet, retoriikka ja ajattelutapa eivät häviä, ellei sitä vastaan tehdä aktiivisesti töitä.

Eikä tuo työ ikinä pääse kunnolla alkuunsa, ellemme ensin uskalla kutsua rasismia sen oikealla nimellä ja myöntää, ettei se ole vain vähemmistön ongelma. Päätös olla puuttumatta rasismiin on arvovalinta, josta kaikki ovat vastuussa. Se on arvovalinta, joka tulee Suomelle kalliiksi.

Jasmiini, Fem-R:n varsinainen jäsen

Ruskeat lhbtiq-ihmiset eivät kaipaa valkoista pelastajaa

Helsinki Pride on jälleen täällä ja Helsingin katukuvassa liehuu vuosi toisensa jälkeen yhä useampi sateenkaarilippu, mikä rohkaisee, voimaannuttaa ja antaa tilaa kaikille niille ihmisille, jotka ovat joutuneet piilottelemaan ja häpeämään omaa elämäänsä. Silti, huolimatta kaikista sateenkaarilipuista Helsingin kaduilla, osa meistä jää edelleen näkymättömäksi aivan kuin meitä ei olisi olemassa.

Transsukupuoliset ruskeat seksityöntekijät, kuten Marsha P. Johnson, olivat keskeisessä roolissa Stonewallin mellakoissa, joissa vaadittiin lhbtiq-oikeuksien turvaamista ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvan poliisiväkivallan lopettamista.

Juuri näiden mellakoiden vuoksi meillä on marsseja ympäri maailmaa, jotka tunnetaan Pridenä, mutta harva muistaa ruskeiden, mustien, sukupuolivähemmistöjen ja/tai seksityöntekijöiden merkitystä lhbtiq-oikeuksien edistämisessä. Meidät pyyhitään pois tarinoista ja huomio siirretään valkoisiin ihmisiin kirjoittamalla historia uudelleen.

Vuosien saatossa valkoiset ovat onnistuneet rakentamaan narratiivin, jossa he ovat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien vankkumattomia puolustajia, kun taas ruskeat ihmiset nähdään jopa vaaraksi sateenkaariväestön turvallisuudelle ja hyvinvoinnille.

Uudessa tarinassa valkoisen miehen taakka on todellinen kuorma, jota on kannettava. Länsimaat joutuvat jatkuvasti läksyttämään afrikkalaisia ja aasialaisia maita, koska vain niissä maissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohdellaan epäinhimillisesti ja heidän ihmisoikeudet ovat vaarassa. Valkoinen narratiivi mahdollistaa sen, että jotkut voivat jopa käyttää lhbtiq-oikeuksia rasismin keppihevosena.

Narratiivissa muistutetaan usein, kuinka 72 maassa homoseksuaalisuus on edelleen rikos ja valkoisten on tehtävä asialle jotakin, koska kukaan muu ei aio tehdä asian eteen mitään. Mutta kuten Pride-historian kanssa, meidät on taas kumitettu pois ja tarinaa on kirjoitettu uudelleen. Koska miksipä valkoiset ihmiset eivät haluaisikaan unohtaa sitä, että homoseksuaalisuus on tänä päivänä rikos niin monessa maassa juuri heidän takiaan?

Siirtomaavaltojen yksi suurimpia vientituotteita Afrikkaan ja Aasiaan oli homo- ja transfobia. Homoseksuaalisuuden kriminalisointi suurimmassa osassa maailman maista on kolonialismin perintö, sillä eurooppalaiset toivat mukanaan oman lainsäädännön, jossa homoseksuaalisuus oli rikos.

Ennen heidän tuloaan monissa eri Afrikan ja Aasian kulttuureissa seksuaalisuutta käsiteltiin avoimesti ja sukupuolen moninaisuus oli luontainen osa elämää. Tätä harvoin kuitenkaan muistetaan, kun valkoisen miehen taakkaa kantava kertoo olevansa huolestunut seksuaali- ja seksuaalivähemmistöjen asemasta Nigeriassa.

Pakistanin parlamentti hyväksyi keväällä uuden translain, joka on yksi maailman edistyksellisimpiä ja ihmisoikeusperustaisimpia translakeja. Laki perustuu itsemääräämisoikeuteen eli ihminen voi itse päättää sukupuolensa ja korjata sukupuolen virallisissa henkilöpapereissa. Lisäksi Pakistanin laki mahdollistaa kolmannen vaihtoehdon juridiseksi sukupuoleksi ja suojaa transihmisiä syrjinnältä.

Suomessa taas juridisen sukupuolen vahvistaminen vaatii edelleen lisääntymiskyvyttömyyttä ja nöyryyttäviä lääketieteellisiä diagnooseja, jossa ihmisen pitää todistaa ”kuuluvansa vastakkaiseen sukupuoleen” ja ”elävänsä tämän mukaisessa sukupuoliroolissa.”

Suomi on saanut useita suosituksia YK:lta translain uusimiseksi ja monet tahot ovat kritisoineet lakia, mutta silti Suomi on kieltäytynyt uudistamasta translakia. Suomessa transsukupuoliset pakkosterilisoidaan, mutta tästä huolimatta Suomi kokee oikeudekseen edistää ulkomailla ”jokaisen oikeutta määritellä itse oma sukupuolensa ja seksuaalisuutensa”. Suomi kantaa valkoisen miehen taakka ja haluaa pelastaa transsukupuoliset muualla maailmalla samalla, kun se itse loukkaa transihmisten oikeuksia.

Valkoisuus ei ole tae siitä, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet toteutuvat. Samalla tavalla ruskeus ei johda automaattisesti homo- tai transfobiaan. Meitä ruskeita homoja ja lesboja ja transsukupuolisia ja panseksuaaleja on olemassa, eikä meidän tarvitse kiittää olemassaolostamme tai oikeuksistamme valkoisia. Me olemme ja tulemme aina taistelemaan omien oikeuksiemme puolesta.

Tämän takia valkoisuuden normin ja rasististen rakenteiden purkaminen pitää olla yksi suomalaisten kuin muiden länsimaalaisten lhbtiq-aktivistien ja -liikkeiden tavoitteita. Sateenkaarijärjestöjen pitää haastaa valkoista narratiivia, joka mitätöi meidän saavutuksiamme ja esittää valkoisuuden ainoana vaihtoehtona lhbtiq-ihmisille.

Ilman kriittistä anti-rasistista otetta sateenkaariaktivismi ainoastaan pönkittää rasistisia valtarakenteita, jolloin valkoinen saa kuvitella olevansa sankari ja pelastaa ruskean homon. Sitä me emme kaipaa.

Nitin Sood
Fem-R:n puheenjohtaja
nitin@fem-r.fi

Mitä #olentodistanut -kampanjasta jäi käteen

Järjestömme aloitti toimintansa sosiaalisessa mediassa jo ennen kuin se oli virallinen yhdistys. Kun päätimme perustaa tämän järjestön, halusimme, että se on järjestö, jossa meillä rodullistetuilla on mahdollista tehdä feminististä ja antirasistista työtä meidän ehdoillamme ja meidän äänellämme. Se oli yksi tärkeimpiä syitä järjestön perustamiselle. Päätimme, että haluamme aloittaa järjestön toiminnan sillä, että osoitamme kuinka iso ongelma rasismi on yhteiskunnassamme. Halusimme myös osoittaa, että miksi on tärkeää, että juuri rodullistetut pääsevät ääneen rasismikeskustelussa. Sen vuoksi aloitimme #olentodistanut -kampanjan.

Kampanja lähti käyntiin erittäin nopeasti. Jo ensimmäisen illan aikana sosiaalinen media täyttyi ihmisten kokemuksista rasismista, jota he ovat Suomessa kohdanneet tai todistaneet. Kokemukset olivat erilaisia, monet kertoivat, että ovat kohdanneet suoraa rasismia, haukkumista ja tönimistä. Toiset taas nostivat esille rakenteellisen rasismin, eli rakenteissa piilossa olevan rasismin. Asiaa nostivat esille kaikenlaiset ihmiset kansanedustajista nuoriin opiskelijoihin. Rasismi ja sen todistaminen ei katso sosioekonomista taustaa, kuten monet väittävät sen katsovan. Rasismi elää ja hengittää yhtä vapaana eduskunnan seinien sisällä, koulujen käytävillä ja metroasemalla. Se ei katso paikkaa eikä aikaa.

Yksittäisten ihmisten lisäksi kampanjaa lähti tukemaan monet järjestöt ja viralliset tahot. Saimme tukemme yli 50 eri taholta. Mukana oli järjestöjä, ylioppilaskuntia ja viranomaisia. Monet järjestöt toivat esille antirasistista työtä, jota he ovat järjestössään tai järjestönä tehneet. Haluamme kiittää kaikkia eri tahoja ja ihmisiä, jotka lähtivät tukemaan kampanjaamme.

Sanoilla on merkitystä. Sillä, että puhuuko yhdenvertaisuudesta vai suvaitsevaisuudesta on merkitystä. Se, että puhuuko maahanmuuttajista aina kun näkee ihmisen, joka on rodullistettu on väliä. Sanat eivät kuitenkaan riitä, jos niiden tukena ei ole tekoja, jotka vastaisivat sanoja. Kun päätimme perustaa Fem-R:n koimme, ettei Suomessa puheet yhdenvertaisuudesta tai rasismin nollatoleranssista vastannut tekoja. Moni meistä kokee rasismia juuri niissä paikoissa, joissa seinissä lukee ”syrjinnästä vapaa tila”. Moni kokee syrjintää siellä, missä tuodaan esille ylpeästi, että tila tai yhteisö on ”suvaitsevainen”. Tämä yhteiskunta ei ole vielä valmis. Sen vuoksi tämä järjestö perustettiin.

Mikä Suomen rasismikeskustelussa mättää?

#olentodistanut -kampanjan tarkoituksena oli nostaa esille rodullistettujen kohtaamaa rasismia. Olimme turhautuneita siihen, että rasismi kuitattiin aina yksittäistapaukseksi. Olimme väsyneitä siihen, että ihmiset kuvittelivat, että jos sanoo kerran ”en hyväksy rasismia” niin se riittäisi ja muuttaisi tämän yhteiskunnan rasismista vapaaksi. Tarvitsemme konkreettisia tekoja, joilla tehdään tästä yhteiskunnasta sellainen, jossa ihonväri, äidinkieli ja etninen tausta ei vaikuta siihen millaista elämää voi elää. Tällä hetkellä nämä kaikki vaikuttavat.

Suomessa ei ole yhtäkään järjestöä, joka tekisi antirasistista työtä meidän rodullistettujen ehdoilla. Monet antirasistiset kampanjat ovat olleet erittäin ongelmallisia, eikä niissä ole kuunneltu etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ja rodullistettuja. Antirasistinen työ on pitkään ollut Suomessa sitä, että on puhuttu meidän puolesta ilman, että meitä on kuunneltu. Me tarvitsemme liittolaisia, jotka ymmärtävät sen, että rasismi vahingoittaa meitä. Mutta me tarvitsemme ennen kaikkea liittolaisia, jotka haluavat kuunnella meitä ja tehdä töitä meidän kanssamme eikä meidän puolesta.

Rasismikeskustelun on edettävä parempaan suuntaan Suomessa. Tällä hetkellä rodullistetut yritetään hiljentää kaikin eri tavoin. Sen osoitti #olentodistanut -kampanja. Kun aloitimme kampanjan, jo heti ensimmäisen illan aikana kimppuumme kävi internetin trolliarmeija. Meidät yritettiin hiljentää sanomalla, että valehtelemme ja uhriudumme. Vaikka trollit yrittivät hiljentää meidät, he eivät onnistuneet siinä, sillä me uskomme, että olemme tämän kampanjan avulla aloittaneet uuden keskustelun rasismista ja siitä käydystä keskustelusta. Tämän kampanjan avulla meidät huomattiin ja meidät kuultiin. Mitä enemmän trollit trollasivat, sen enemmän tämä aihe nousi esille sosiaalisessa mediassa ja meidän viestimme kuultiin.

Haluamme pyytää sinut mukaan järjestöömme. Lähde tekemään Suomesta parempaa paikkaa meille kaikille. Jos olet rodullistettu, tule mukaamme, sillä täällä voit olla omaitsesi ja tehdä tästä yhteiskunnasta parempaa paikkaa omalla äänelläsi ja sinun ehdoillasi. Jos olet liittolainen, tule mukaamme, sillä täällä voit tehdä antirasistista ja feminististä työtä, jossa oikeasti kuunnellaan meitä. Täällä muutetaan maailmaa, joten tervetuloa mukaamme.

Puheenjohtajat, Brigita Krasniqi ja Nitin Sood