Kommentti viimeaikaiseen rasismi yliopistoissa -keskusteluun

Fem-R:n hallituksen jäsen Brigita Krasniqi otti osaa tärkeään keskusteluun koskien rasismia yliopistomaailmassa. Artikkelissa Krasniqi toi esiin mm. jatkuvat toiseutetuksi tulemisen kokemukset, sekä valkoisuuden normina yliopistoissa. Krasniqin sanoihin kohdistunut vastalauseiden ja mitätöinnin aalto ei surullista kyllä yllätä ketään, joka on aiheesta aiemmin keskustellut. Jälleen todistimme tuttua tapahtumien kulkua: kun rodullistettu ihminen Suomessa nostaa keskusteluun rasismin olemassaolon, tässä tapauksessa yliopistoinstituutiossa, pyritään nämä puheet kiistämään mahdollisimman nopeasti, unohtamatta henkilöön kohdistuvaa suoranaista häirintää ja vihapuhetta. Tämä johtaa vaikenemisen kulttuuriin, jossa vähemmistöön kuuluvan kynnys ottaa kantaa sortaviin rakenteisiin nousee monille ylitsepääsemättömän korkeaksi.

On myös huomionarvoista, että Krasniqin esiintuomat ilmiöt mitätöitiin henkilön omana “herkkyytenä”, “liiotteluna” tai “negatiivisuutena” ja juttuun haastatellun tutkijan kommentit ohitettiin täysin. Lisäksi ihmeteltiin, miksi Krasniqi edes nostaa esille yliopiston valkoisuuden – yliopistot ovat valkoisia, koska maahanmuuttajat ovat uusi ilmiö Suomessa. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että meidän sukupolvestamme, Suomessa syntyneistä rodullistetuista suomalaisista, edelleen pienempi osa päätyy yliopistoon kuin ns. valtaväestöstä. Lisäksi on muistettava, että esimerkiksi Suomen romanit ovat olleet täällä jo vuosisatoja.

Ilmiötä selittää yhteiskuntaluokan vahva periytyvyys, mutta tämän lisäksi on katsottava nykypäivän rakenteita. Esimerkiksi rodullistettujen nuorten ohjaaminen hoitajakouluun lääkiksen sijaan, arvosanoista huolimatta, on yksi esimerkki tällaisista rakenteista. Valkoisuudesta käsitteenä voi lukea enemmän esim. täältä. Muita rasistisen maailmankuvan jäänteitä yliopistoissa ovat mm. opetusmateriaalien eurosentrisyys, sekä henkilökunnan homogeenisyys.

Krasniqin artikkelissa esiintuomat mikroaggressiot, kuten jatkuva utelu henkilön ”alkuperästä” ja oletus siitä, että kuulumalla johonkin rodullistettuun vähemmistöryhmään, olet tietopankki koskien kyseisen ryhmän asioita, ylläpitävät asetelmaa, jossa rodullistettu opiskelija nähdään toisena, poikkeuksena normista. Ne sisältävät ajatuksen: sinä et kuulu tänne, joten mitä teet täällä; selittämisen taakan ollessa rodullistetulla opiskelijalla.

Kuten Krasniqi itse myöhemmissä kommenteissaan on korostanut: ei ole väliä sillä, tarkoittiko henkilö hyvää vai ei. Kyse ei ole yksittäisten ihmisten pahantahtoisuudesta, vaan institutionaalisesta asenteesta, joka välittyy yksilöiden kautta. Jos näitä asenteita voi kritisoida vain silloin, kun ihminen tarkoittaa pahaa, ei yhteiskunnalliseen, rakenteelliseen syrjintään voida koskaan puuttua.

Fem-r:n hallituksen jäsenistä monilla on kokemusta yliopistossa opiskelusta. Tunnustamme Krasniqin esiintuomat ongelmat ja haluamme täten jakaa ajatuksiamme koskien rasismia yliopistoissa. Lisäksi muistuttaisimme, että tällaisten puheenvuorojen tärkein tehtävä on parantaa kyseisten instituutioiden, sekä niissä annettavan opetuksen, laatua.

 

  • Syksyllä 2019 ihotautien opetuksessa opettaja puhui mustista n-sanalla. Huoneessa oli lähes sata opiskelijaa, joista lisäkseni vai yksi oli rodullistettu. Olin ainut joka puuttui asiaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.
  • Päivystysopetuksessa ohjaava lääkäri käski käydä kysymässä potilaalta haluaako reseptin vai ei. Oletus oli, ettei potilaalla ole varaa. Syy oli “eihän nämä mamut tee mitään töitä”.
  • Suomessa kasvaneena ja tällä kouluni käyneenä koin jo peruskoulu- ja lukioaikana vahvaa kokemusta toiseutetuksi tulemisesta. Odotuksen yliopistoa kohtaan olivatkin sitten korkealla. Pettymys olikin suuri, kun sama kokemus jatkui yliopistossaki. Ajattelen, että valtaväestöön kuuluvan henkilön voi olla hyvin vaikea ymmärtää, miten edellä mainittu kokemus voi syntyä, kun kyse on jatkuvasti toistuvista yksittäisistä tapauksista, kuten siitä miten muihin kuin valkoisiin ihmisiin ja kansoihin suhtaudutaan tutkimuskohteina, tai siitä miten vaikka luennolla on hyvin vaikea nostaa keskusteluun valtaväestön positioon liittyvää kritiikkiä.
  • Olen kokenut jatkuvaa epäilyä ja stressiä omia kykyjäni kohtaan. Tuntuu, että mikään muu kuin erinomainen suoritus ei riitä, jotta pystyn oikeuttamaan paikkani yliopistossa.
  • Olen monesti miettinyt, että mitä keinoja minulla on purkaa/viedä eteenpäin esimerkiksi tilanteita, joissa olen kokenut rodullistamista. Pystynkö oikeasti luottamaan siihen, että todennäköisesti valtaväestöön kuuluva henkilökunnan jäsen ottaa todesta sanomani. Riski vähätellyksi tulemiseen tai siihen, että ongelma kiistetään täysin on sen verran suuri, että valinta kallistuu vaikenemisen puolelle.
  • Ajattelen, että meidän täytyy kyetä asettamaan rasismin, kuten muidenkin sortojärjestelmien, historiallinen rooli myös yliopiston kaltaisissa ”sivistyksen kehdoissa” kriittiseen tarkasteluun, tai on vaarana, että ne jäävät vaikuttamaan siellä opiskelevien ja työskentelevien ihmisten asenteisiin, sekä rodullistettujen ihmisten kokemukseen ja kykyyn toimia näissä instituutioissa.

Lue lisää täältä: https://www.ruskeattytot.fi/rtmedia/valtaontietoa?rq=Yliopisto

Kirje Sari Essayahille

 

Suomen Kristillisdemokraattinen puolue, kirjoitan teille avoimen kirjeen tunteistani, joita puheenjohtajanne Sari Essayahin  kirjoitus Maaseudun Tulevaisuudessa 18.01.2019 minussa herätti. (Seksuaalirikosten taustalla on ”kulttuurin ja uskonnon värittämä vääristynyt naiskuva, jossa naisen ’kunnia’ on isänsä, veljensä tai puolisonsa kontrollin alla.)  

Olen itse tullut Suomeen Somaliasta perheenyhdistämisen kautta vuonna 1994. Olen perheemme ainoa tyttölapsi; iltatähti, kauan kaivattu ja syvästi rakastettu. Perheeseeni kuuluu lisäksi neljä huomattavasti vanhempaa isoveljeä. Äitimme menehtyi sodassa ollessani taaperoikäinen. Hän oli matkalla meidän lasten luokse, kun luodit bussissa tappoivat hänet. Miksi? Hän sattui kuulumaan väärään klaaniin.

Isäni, nykykeskusteluissa usein demonisoitu turvapaikkaa hakeva mies, joutui tekemään elämänsä vaikeimman ratkaisun — ratkaisun, jota kukaan tätä lukeva ei toivottavasti joudu ikinä tekemään. Hänen piti päättää paetako ja luottaa, että perhe voi myöhemmin tulla perässä vai jäädäkö, ja kuolla kaikki yhdessä? Isäni lähti ja päätyi Suomeen turvapaikanhakijaksi.


Entäs me lapset? Muistatko ne minua reilusti vanhemmat veljet? He  — itsekin lapset vasta — pitivät minut hengissä ja turvassa useamman vuoden sodan runtelemassa maassa. He kannattelivat minua fyysisesti ja henkisesti läpi sisällissodan, pakolaisleirin, ylitse äidin traumaattisen kuoleman.  He suojelivat minua kehoillaan suuremmilta fyysisiltä vammoilta niin hyvin kuin kykenivät (vaikka edelleen kannan arpia kehossani näiltä ajoilta). He kannattelivat henkensä uhalla minua, perheen iltatähteä. Heidän vammojaan ja psyykkisiä traumojaan en pysty edes kuvittelemaan, saati sitten avaamaan tähän. Eikä heitä kuultaisikaan, vaikka he pystyisivät niistä kertomaan, ovathan he pelottavia turvapaikan saaneita miehiä. Puheenjohtajanne kirjoituksessaan vahvasti syyllistämiä, mutta onneksi nykyään Suomalaisen yhteiskunnan tärkeitä jäseniä.

Heistä yksi katosi sodan myllerryksessä, löysimme hänet muutaman vuoden jälkeen.

Ensikohtaamisemme suomalaisella leikkipihalla päättyi armottomaan itkuuni. Itkin, että haluan oikean veljeni takaisin. Sota oli muuttanut hänen ulkonäkönsä minulle tuntemattomaksi, tämän samaisen rakkaan veljeni, joka oli suojellut minua monelta hirveydeltä. Hän oli tuolloin 13- vuotta vanha ja minä vasta 6.

Isäni jätti meidät sukulaisten luokse, turvallisimpaan tietämäänsä kotiin ja uskalsi luottaa siihen, että hän saa ansaitsemaansa suojelua ja sen myötä me seuraamme häntä pian kokonaisena perheenä. Aikaa meni kuitenkin vuosia, neljä tai viisi, turvallisuudesta ei ikävä kyllä ollut tietoakaan. Sota saa huonoimmat puolet esiin suvussakin, tästä meillä veljieni kanssa on kokemusta. Kokonaisena perheenä emme koskaan päässeet suojaan.

Lopulta minua, iltatähteä, ovat suojelleet perheeni miehet. Ilman isääni ja veljiäni en olisi elossa. Joten Sari, en anna sinun demonisoida heitä. Sari, jos olisit kokenut sen, minkä minä, et puhuisi isästäni ja veljistäni näillä sanoin. Jos tietäisit, millaisessa kiitollisuudenvelassa olen  näille mielestäsi ”resursseja väärinkäyttäville miehille”, et varmasti kehtaisi lausua sanojasi.

Minun arvoni ovat elämäni miehet mitanneet rakkaudessa ja teoissa. Yksi näistä rakkaudenteoista oli se, että isäni lähti turvapaikanhakijaksi Suomeen. Sanoistasi huolimatta toivon, ettet koskaan joudu kokemaan sitä, minkä minä veljineni olen kokenut. Samalla toivon, että saat jostain lahjaksi inhimillisyyttä, sydäntä ja solidaarisuutta, ja osaat osoittaa näitä myös miehille sekä niille, joiden uskonto ja kulttuurinen tausta on sinulle vieras. Tarve kansainväliselle suojelulle ei liity sukupuoleen, uskontoon tai etniseen taustaan. Se liittyy vainoon, hengenvaaraan, väkivallan ja vakavien oikeudenloukkausten uhkaan. Niiltä meidän pitää edelleen suojella ihan kaikkia sukupuoleen ja kansallisuuteen katsomatta.

Yasmin Yusuf

Fem-R hallituksen yhdenvertaisuusvastaava